Pelastussanoma

Mä oon jättäny videoblogin tekemisen ainakin toistaiseksi. Olen jälleen kesäteatterissa näyttelijänä ja mulla on nyt suurin rooli tähän asti ikinä. Tässä Kari Hotakaisen kirjoittamassa näytelmässä, ei ole varsinaista pääroolia mutta oma roolini on näistä osista silti suurin, joten sen vieminen maaliin, ottaa aikaa ja keskittymistäni melkoisen määrän. Siksi en ole kauheasti ehtinyt panostaa muuhun kuin sen mitä Henki kulloinkin patistaa sanomaan.

Iloinen asia josta saan kiittää Herraamme Jeesusta, koko sydämeni pohjasta, on se, että isäni on tullut jo jokin aika sitten syvään nöyrämieliseen uskoon. Kuulin siitä jo taannoin, mutten silloin jaksanut uskoa että se olisi nöyrää Kristuksen hengessä elävää uskoa, joka alentaa itsensä, eikä tuomitse toisia. Johtuu siitä, että hän kulki adventtikirkossa, jota en enää pidä ainakaan hegellisenä kotinani, joskin tiedän että kuulun heihin maallisella tavalla siitä huolimatta ja olen kirjoilla siellä.

Isäni lähestyi tyttäreni kautta minua 20 vuoden takaisten traumaattisten kauheuksien jälkeen, jonka leiman se jätti minuun silloin. Soitin eilen hänelle ensimmäistä kertaa yli 19 vuoteen. Puhuimme ja aion tavata hänet ensi tiistaina. Tarvitsen siis paljon rukousapuanne!

Olen iloinen siitä, että nyt näyttää siltä, että isäni on vanhurskaudessa, eikä siinä minun niin hyvin tuntemassani adentistisessa omahyväisessä uskontapaisessa uskossa, joka perustuu aina omiin tekoihin, syy seuraus periaatteella. He eivät ymmärrä esimerkiksi, ettei Job aikoinaan ansainnut kohtaloaan siinä samassa mittakaavassa missä joku muu, vaan se oli sallimuksessa ja armossa kaikki.

Minua on puhuttanut nyt paljon mm. jälleen tämä asia, kuinka helposti me aina tuomitsemme toisiamme ja silti meidän on tiedettävä missä rajat liikkuu ja kulkee, jottemme hyväksyisi kuitenkaan sitä saatanallista hapatusta, joka toisten uskoviksi itseään nimittävien kautta helposti tulee elämäämme, yhteisöömme ja seurakuntiimme. Kuten Paavali sanoi, sen kaltaisia karta… Mutta kuitenkaan älkäämme hyljätkö ketään. Siinäpä sitä ollaan melkoisessa turbulenssissa, alttiuden kengissä.

Uskon kuitenkin nyt, kun olin puhelimen kautta isääni yhteydessä, tunsin sydämessäni hänen äänensä kautta hengessä, kuinka hän on löytänyt nöyrän vanhurskaan sydämen auki. Jeesus on se ainoa ratkaiseva tekijä, joka raivaa tuon esteen läpi, jolloin se vanha sulkeutuva ”aatamin henki” ei ole enää tuomitsemassa muita, joka hänessä silloin aikoinaan oli, vaan sydän on nöyränä avoin ja se huokuu myötätuntoa. Nöyrä sydän tietää, ettemme me voi elämässämme taistella voitokkaasti, vaan Kristus meissä ja sitten me voimme saada anteeksiannon kautta syntisinä tunnustaen itsellemme pelastusvarmuuden.

Tekojensa kautta itsensä perille yrittävä joutuu jatkuvasti itsepetoksella todistelemaan itselleen ja muille valmiuttaan ja kelpoisuuttan, yhä uudelleen ja uudelleen, kuitenkaan koskaan saamatta rauhaa sydämeen. Sellainen elämä on ensinnäkin raskasta ja sellainen joutuu tukeutumaan muiden tuomitsemiseen koska hänen on siten pönkitettävä omaa kelpaavuuttaan. Sellainen elämä on kuin sokkeloinen umpikuja, joka vain ahdistaa, eikä sielu saa silloin hetken rauhaa.

Siksi on ihanaa tunnustaa vajavuutemme, nöyrin mielin polvistua Herramme Jeesuksen ristin juureen tunnustaen syntimme joka päivä armoa pyytäen, ota minut luoksesi vaikka olen näin vajavainen. Amen!

Malakia 4:6

Teitä kaikkia siunaten -jarmo-