Pelastussanoma

Me näemme ympärillämme kaikenlaisia uskovaisia. Kerron esimerkin jonka olen kertonut joskus ennenkin.
Istuin Helsingissä #82 paikallisbussiin Roihuvuoresta Herttoniemen metroasemalle joskus vuoden 2011 vaiheilla keskellä arkipäivän vilinää.

Bussissa istui etuviistossa somalipariskunta pienen tyttärensä kanssa sillä tavalla että saatoin katsella heitä ilman että he häiriintyvät, koska luonnollinen katselusuunta on heihin päin.

Kiinnitin huomiota tietysti siihen että nainen oli pukeutunut pään yli vievään huntuun, kuten muslimeilla on tapana mutta mies ja lapsi on normaalivaatetuksessa. Mutta tässä pariskunnassa oli jotain täysin poikkeavaa muslimipariskunnaksi, koska mies kohteli naistaan hellien ja jutellen tälle mukavia ja he nauroivat keskenään. Heillä oli kuitenkin lapsi, joten tässä ei ollut kyseessä mikään seurustelu tai vasta naimisiin mennyt pari, joten siinä mielessä asia oli poikkeuksellinen. Lapsi leikki hiljaa itsekseen välillä vanhemmille jotain iloisesti sanoen ja vaimo hymyili onnellisen näköisenä. Se ei ollut normaalimuslimiperheen kuvaus alkuunkaan. En koskaan ole nähnyt muslimiperhettä jossa nainen olisi miehensä kanssa iloinnut julkisesti tai muutenkaan.

Seurasin ihmettä ja näin heidän kasvoillaan jonkinlaisen tutun rauhan ja onnen. Mietin että miten se on mahdollista muslimiperheessä, kunnes pääsimme Herttoniemeen ja tämä somalimies kyyristyi hieman noustakseen istuimelta ylös ja hänen kaula-aukostaan lipsahti esille pieni kultainen risti.

Minä reagoin siihen että ”NIKS” Halleluja Jeesus Kristus! Ei siis enää ollutkaan niin ihmeellistä. He olivat löytäneet ilon ja autuuden.

Näillä sanoilla haluaisin meidän kiinnittävän huomiota omaan elämäämme ja kastomaan sitä sillä silmällä että luotammeko me riittävästi Jeesukseen Kristukseen jotta voimme elää ja olla kuten Hän meitä on kehottanut. Iloitsemmeko me ja tunnemmeko me pelastusvarmuuden sydämessämme ja sitä kautta autuutta, luottamusta kaikkeen eteemme tulevaan, niin koetukseen kuin haasteisiimme?

Jos ajattelemme sitä näin että jos me uskomme että Herramme Jeesus tuli ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme, jotta me saisimme rauhan synneistämme, niin miksi me sitten väännämme suupieliä, tai synkistelemme, etsimme valtavia hengen kokemuksia saavuttaaksemme jotain joka pönkittäisi uskoamme? Miksi me myös etsimme teoillamme takuuta sydämemme vakuudeksi että me kelpaamme? Miksi otamme tämän maallisen elämän niin vakavasti jos kerran sanassa sanotaan päin vastoin ”voi turhuuksien turhuus”.

Kun katselen videoita netistä, siellä ennen eksyksissä ollut saarnamies kertoo kuinka toinen saarnamies on eksyksissä ja hän on itse niin synkkä ettei mitään ilon häivää näy hänen kasvoillaan. Onko hän todella löytänyt vielä elämälleen oikean suunnan, vai patako nyt vaan kattilaa soimaa?

Jeesuksen seuraajan elämään kuuluu ilo ja laulu, tanssi ja sydämen onni siitä että olemme saaneet löytää kalliin veren joka puhdisti meidät synneistämme. Se on iloinen asia, eikä haudan vakava!

Huumori kuuluu myös Jeesuksen oman ominaisuuksiin. Jumala on luonut meihin huumorin ja käytti sitä Raamatussa läpensä jatkuvasti tietyissä kohdissa, vaikka tämä kuuden päivän maallinen sota onkin varsin ikävä aika ihmisen oppia löytämään takaisin Jumalan luo. Jeesuskin itki ja murehti sitä asiaa monta kertaa kun lukee sieltä niitä apostolien evankeliumeja. Mutta kun Jeesus kuoli ja nousi ylös, niin alkoi ilo… Jeesus itse kysyi Marialta ensin miksi sinä itket ja suret, sillä hauta on tyhjä? Uskomme on niin heikko että vaikka Jeesus sanoi nousevansa kolmantena päivänä ja hauta oli tyhjä kolmantena päivänä, niin ihmisen logiikka pettää meitä ajattelemaan että nyt Jeesuksen ruumis on varastettu, eikä tule mieleenkään ajatella että ”no nyt se tapahtui minkä Jeesus lupasi”. Meidän luontomme tuppaa olemaan synkistyvää sorttia ja emme osaa uskomme vähyyden vuoksi iloita voitostamme, vaan haemme uskomme pönkittäjää joka paikasta jotta se saisi ruokaa, vaikka kaikki tarvittava ravinto on meillä jo Raamatun lehdillä.

Pitää uskaltaa osata heittäytyä Jeesuksen kämmenelle vaikka me helposti teemme Ananiaan ja Safiran uskon vähyyden synnin varautumalla varmuuden vuoksi johonkin maalliseen. Kuulen monesti juuri näistä puhuttaessa käytettävän lauseita että vaikka uskomme Jumalan johdatukseen, niin me emme voi heittäytyä siihen tekemättä itse mitään, vaan meidän täytyy varautua pahimpaan. Se juuri erottaa uskon ja epäuskon. Meidän ei tarvitse todellakaan varautua pommisuojaan, hernepurkkeihin ja pakastettuihin paristoihin, vaan uskomme kautta Jeesukseen Kristukseen ja ILOITA HERRASSA!

”Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.” Ps. 16.9, 11

Tule Herra Jeesus!