Niilo Yli-Vainion näky v.1956 Alajärvellä (Mauno Saaren kirjasta Saarnaaja, s. 266-267) Nämä tapahtumat selvisivät minulle tavallaan jo vuonna 1956 Alajärvellä, kun seurakunnan rukoushuonetta rakennettiin. Olin sairas jo, 36-vuotiaana. Tuli ilmoitus, ”pääni näky”, ei ilmestys eikä uni, vaan näky, yöllä! Näin suunnilleen hehtaarin kokoisen viljavainion. Seisoin sen reunassa. Minulla oli halu ruveta sitä leikkaamaan, mutta vainio oli vihreä. Kuva katosi niin kuin filmi katoaa. Sitten ilmestyi sama vainio taas. Nyt se näytti kypsältä, mutta kun katsoin sitä, siinä oli ohdakkeita ja juolaa. Taaskin minulla oli tunne, että pitäisi ruveta leikkaamaan. Mutta tämäkin kuva katosi. Sitten tuli kolmas kerta. Pelto oli muuttunut kullankeltaiseksi. Sellaiseksi kuin pellon pitää leikkuuaikana olla. Taas kuva katosi ja tuli sitten neljännen kerran. Tuuli nousi, idästä, toi synkkiä pilviä, isoja lonkoja, ne laskeutuivat alaspäin. Minulle tuli tunne, että tulossa on hirmumyrsky. Juuri silloin lähtivät vanhanaikaiset vankkurit liikkeelle. Tuli miehiä, jotka nostivat hirmuisella kiireellä lyhteitä vankkureille, leikattua viljaa, pilvien alla, tuulessa, mustien pilvien alla. Siihen päättyi näky. Olin hereillä ja tajusin sellaisen päivän tulevan, jona Jumalan viljaa kootaan kiireesti, myrskyn alta, aivan samanlaisin vanhanaikaisin keinoin kuin aikaisemmin, kuin alkuseurakunnan aikana. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ajattelin, että herätys alkaa myöhään, niin että pelto on ja vilja on jo kasvanut ja ollut, leikkuuta on mietitty. Ja kun herätys alkaa, se alkaa nopeasti, ihmein, merkein ja tunnusteoin. Sen vuoksi se etenee niin, että kuuroille ei tarvitse huutaa. Ei tarvitse temppuilla eikä keksiä konsteja, ei tarvitse kuin antaa mennä, vanhanaikaisilla vankkureilla, ei tarvitse kuin vain julistaa evankeliumia Jeesuksesta.