Ehkä Herra antoi tämän, sillä omassa elämässäni olen saanut kokea tuota kurimusta. Kunnes tuli aika jolloin Herra tuli ja lopetti tuon isäni alkoholismin, josta olen ennenkin antanut todistuksia, mutta kerrottakoon se tässä uudelleen, aiheeseen sopivana, tuo hetki kun isäni tuli uskoon:
1969
Tuli koulun ja kodin muutto. Olimme saaneet vuokralle aivan uudesta kerrostalosta asunnon. Lääkäreiden lausunnot auttoivat meitä saamaan paremman, lämpöisemmän asunnon. Lääkäri oli sanonnut että jos kuumeiluani ei saada loppumaan tulen yliherkäksi kuumeelle, mitä se sitten olisi tarkoittanutkaan? Oli ihanaa kun vedet tulivat sisään ja menivät ulos, oli sisävessa, ei tarvinnut talvipakkasessa mennä toimittamaan ulos tarpeitaan, kylpyamme jossa sai ottaa lämpimiä kylpyjä ja ennen kaikkea että asunto oli lämmin. Perus olosuhteet oli turvattu eikä enää tarvinnut asua kylmässä talossa vailla mitään mukavuuksia.
Tästä alkoi pikkuhiljaa lapsuuteni terveempi aika. Kolmanella luokalla saimme koulussa tehtäväksi kirjoittaa RUKOUS JOKA OLI TOTETUNUT. Kolme parasta ainetta sitten luettaisiin kirkossa, koulujen yhteisessä jumalanpalveluksessa. Minä kirjoitin siitä kun rukoilin että oppisin lukemaan. Ja niin kävi, että aineeni rukouksesta luettiin kirkossa! Voi sitä iloa!
Sen jälkeen elämäni oli suht normaalia lapsen ja nuoren elämää, lukuun ottamatta Isäni alkoholiongelmaa joka varjosti kyllä suuresti meidän perhe elämäämme. Isä oli väkivaltainen humalassa ja hakkasi usein äitiä, joskus sairaalakuntoon asti. Saimme aina olla pelossa, missä kunnossa Isä tulee kotia, joudummeko lähtemään pakoon yön pimeään ja kylmään. Iltaisin kuuntelin sängyssä joko uskaltaa nukahtaa, vai kuuluuko vanhempien makuuhuoneesta riitaisia ääniä.
Onneksi tätini asui samassa kylässä ja pääsimme joskus sinne turvaan. Isän terveys alkoi reistailla ja lääkäri lupasi ruumispalttoota jos juominen ei loppuisi. Loppuihan se sitten hetkeksi, mutta alkoi taas uudelleen kun terveys alkoi sallia. Sama meno jatkui taas ja lupaukset juomisen lopetuksesta olivat jo unohtuneet.
Äitini otti jo asumuseronkin, asuivat vähän aikaa erilään, kunnes Vanhin Veljeni löysi isämme kyliltä ilman asuntoa. Veljeni toi säälistä Isän takaisin kotiin ja olihan siinä varmasti rakkauttakin, olihan tämä kuitenkin meidän Isä, eikä Äitikään kehdannut Isää pois käännyttää.
Muistan kuinka Isä otti minut tiukasti syliinsä kun tulin häntä eteisessä, yöpaitasillani vastaan. Isä sanoi:
- Tässä on minun aurinkoni!
Isä jäi kotia ja lupasi taas kerran parantaa tapansa, mutta eihän se tietenkään ollut kestävää.
Löysin itselleni mukavan poikaystävän 1976, josta sitten myöhemmin tuli minun Aviomieheni 1979. Minulle tuli kaksi keskenmenoa, kunnes 1980 syntyi esikoispoikamme. Poika oli vuoden vanha, kun eräänä yönä nukuin todella huonosti. Käänsin ja väänsin itseäni, uni oli rauhatonta torkahtelua, kunnes tapahtui jotain, jotain todella suurta ja käänteen tekevää. Katsoin makuuhuoneen ovelle ja näin vaaleisiin pukeutuneen kirkkaan hahmon, joka täytti koko oviaukon. Hän rauhoitti heti minua:
- Älä pelkää, sillä minä olen tullut siunaamaan teidät!
Rauhoituin aivan heti ja nukahdin todella rauhaisaan uneen, loppuyö meni todella hyvin ja rauhallisesti nukkuen. Pidin tätä valo olentoa Arkkienkeli Gabrielinä, tiedä mistä tämän tunteen sain mutta näin uskoin, eihän hän minulle kertonut nimeään ainoastaan siunasi meidät.
Luin jostain, että jos saa näin siunauksen on se otettava siunauksena ja se kattaa myös kaikki lähimmäiset ja sukulaiset ja se tarkoittaa hyvää elämää sille sukukunnalle. Olkaamme siis sen sinauksen arvoisia ettemme menettäisi sitä.
Isäni noin kuukausi sen jälkeen tuli uskoon ja alkoi käydä raamattupiireissä ja kirkossa. Pyysin että hän kyselisi näiltä ihmisiltä, mitä tämä enkelin näkeminen ja siunaus tarkoittaisi. Tiesin että siellä joukossa oli tietäviä pappejakin. Sain epävarmoja vastauksia:
- Ota se vain siunauksena!
Ihmeitten jakso oli alkannut…
