Pelastussanoma

 

Päivittäistä seurantaa



 
 
21.5.2020
 

Pelko on synnin mittari

Meistä kukaan ei ole synnitön, eikä meistä kukaan voi väittää, ettei pelkäisi vähän ainakin ja että pelko mittaa juurikin uskon vähyyttä ja sen määrää, joka vahvimmillaankin on vain sinapinsiemenen kokoinen.

Näin ollen, kun meistä kukaan ei ole synnitön, se selittää myös, ettemme voi kohdata kuolemaamme täysin pelottakaan. Kuolema siis on se joku, joka siellä taustalla aina kuumottaa.

Kuolemanpelko on meissä kaikissa mutta millä tavalla se vaikuttaa meissä synnissä eläville ja Kristukseen uskoville?

Kristukseen uskoville kuolemanpelko ei aiheuta kuoleman lähestyessä, iän ja vaivojen karttuessa paniikkia tai stressiä, koska Jeesus Kristus antaa meille uskoa riittävästi sydämeemme, jotta saamme rauhassa kohdata vain pientä pelkoa tuntien elämämme lopun.

Sen sijaan uskosta osaton joutuu kuolemanpelosta hakemaan sen pelon voittaakseen ainakin näitä seuraavia pääpiirteittäisiä asioita:

1. hyväksyntää kanssaihmisiltä, kuitenkaan välittämättä heistä, vaan vain itsestään

2. rahaa, jotta voisi ostaa kuoleman lähestyessä itselleen aikaa ja terveyttä

3. valtaa, jotta voisi käskeä muita tekemään edestään kaikkensa

Yksikään näistä keinoista ei kukaan ei kykene viemään kuoleman hetkellä pelkoa mukanaan mihinkään, vaan se juuri tekeekin näistä tavoitteista itsekeskeistä ja turhaa sijaistoimintaa, joka on oiretta sille, ettei ole etsinyt eikä kohdannut vapahtajaa.

Itsekeskeisyys pohjautuu siis kuolemanpelkoon hyvin kiinteänä osana ja on oire siitä, ettei ole koskaan vielä tuntenut synnintuntoa, havaitakseen mikä voisi olla syy tuolle pelolle ja sen aiheuttamille seurauksille.

No jotkut tietysti ostavat omaa tuntoa jollain teoilla ja rahalla, jotta he voisivat katsoa peiliin ja todeta, että olen hyvä ihminen ja kelpaan siis mutta lopputulos on tyhjyys, jota pitää pönkittää vain lisää näillä samoilla asioilla. He etsivät rahalla, vallalla ja ystävillään omaatuntoa, joka soimaa vain edelleen. Kuitenkaan he eivät keinoilla millä hyvänsä tee mitään hyvää, kuin itsensä eteen, pönkittämään tuota kadonnutta omaatuntoaan.

Toiset hakee sitä päihteistä, toiset taas tekemällä lisää syntiä ja eräät tieteestä, itselleen valehteluista ja niin edelleen. Näistä ei tyylipisteitä jaella, ne ovat kaikki vain keinoja voittaa tuo alituinen pelko sydämessä.

Mutta kun omatunto lakkaa soimaamasta, vaihtuu sen pönkittäminen täysin maallisiin mittoihin ja raha, valta ja näennäinen hyväksyntä vie ihmisen kaiken huomion. Itsekeskeisyys on päässyt silloin täyteen mittaan ja sielun paatumus on tapahtunut, sydän on sysimustan kiven sisään juuttunut kuoleman kivisydän, joka ei aukea kuin ihmeestä, jonka vain Jumala voi tehdä.

Joku voi näennäisesti olla äärimmäisen hyvä ihminen muttei koskaan ole tehnyt mitään tekoa muun, kuin itsensä vuoksi. Hän ei koskaan ole löytänyt itsestään mitään, jonka vuoksi herääminen voisi olla mahdollista. Vähitellen hän on itselleen valehdellut olevansa riittävä sellaisena kuin on, ilman katumusta, ilman Jeesusta, ilman armahdusta.

Tämä oli synkkään luettavaa mutta pidin tarpeellisena kertoa, tuli hengessä aiheeksi tähän hetkeen.

 

Takaisin