Tästä innostuneena aloin pohtimaan tuota rukouksen vaikeutta ja kaivoin taas kerran esille tuon Ole Hallesbyn kirjoittaman kirjan Rukouksen ihmeellinen maailma. Tein pienen kirjoituksen aiheesta tänään ja tässä nyt tämän aamupäivän tuotosta tuutin täydeltä...
Itselläni on monesti ollut tunne, että me itse teemme rukouksesta liian vaikeaa. Sillä eihän Jumala odota meiltä muuta, kuin että me kaikissa asioissa kääntyisimme Hänen puoleensa. Rukous voi olla vain hiljainen huokaus Herran puoleen: "Herra armahda minua." Tämä riittää, ei tarvita hienosti rakennettuja lauseita tai tiettyä järjestystä rukoukselle. Monasti minua on häirinnyt noissa rukouksesta opettavissa kirjoissa tai oppaissa, että rukouksesta tehdään hirveän monimutkainen operaatio jossa sinun on tietyssä järjestyksessä aloitettava ja muistettava nyt varmasti mainita kaikki asiat. Rukouksesta tehdään helposti mantra; toistettava hokema, jota sinä luettelet Jumalalle päivästä toiseen. Tuleeko siinä silloin aidosti esille meidän sydämen suhde Jumalaan?
Rukouksen pitäisi olla aitoa juuri sinun sydämestä lähtevää. Olkoonkin se sitten joskus jopa lapsellista kiukuttelua Rakastavan Isän puoleen. Ei meidän pitäisi teeskennellä omia tuntemuksiamme, vaan olla aitoina omina itsenämme Jumalan edessä ja kertoa Hänelle miltä meistä juuri sillä hetkellä tuntuu.
Ole Hallesby kirjoittaa kirjassaan Rukouksen Ihmeellinen maailma seuraavaa:
Olkaamme siis rohkeasti aitoja omia itsejämme, kun rukoilemme!Rukous on sydämen laatu, sydämen suhde, jonka Jumala tuntee rukouksena ilmenipä se hiljaisina ajatuksina, huokauksena tai kuuluvin sanoin. Kun rukous on persoonallisen elämän ilmaus, jota ihminen elää persoonallisen Jumalan yhteydessä se saa tästä henkilökohtaisen muotonsa ja sävynsä. Ja mehän tiedämme, etteivät ihmisten väliset arkiset keskustelutkaan noudata sääntöjä ja määräyksiä, vaan ovat vapaita ja luonnollisia muodostuen sen mukaan, mitä meillä on kulloinkin puhuttavaa toistemme kanssa. Tämähän tekee keskustelumme persoonallisiksi ja luo niihin elämää ja raikkautta. Mitä persoonallisempi kanssakäyminen on tässä mielessä, sitä enemmän siitä tulee kahden ihmisen elämän vuorovaikutusta. Tämä koskee rukoustakin. Sen tulee olla vapaata, luonnollista elämän vuorovaikutusta luodun persoonallisuuden ja hänen persoonallisen Luojansa välillä.
Mitä enemmän rukous ehdottomasti, vapaasti ja luonnollisesti imaisee mitä sielussamme liikkuu, sitä enemmän siihen sisältyy todellista rukousta.
Kun rukous on tällainen elävä sielun ja Jumalan välittäjä, voi se pukeutua mitä erilaisimpiin muotoihin; se voi olla Jumalan hiljaista, autuasta katselemista silmästä silmään; raskasta huokausta tai ihmetyksen, ilon, kiitoksen, palvonnan äkillistä purkausta; nimeltä huutamista: Jumala! Jeesus!; tai rauhallista puhelua, jota voi kestää muutaman minuutin tai tuntikausia; ja jopa mitä rajuinta sielun kuohuntaa ja kovinta taistelua.
