Jumala yksin tietää kuka joutui lähtemään Suomesta. Hän ei katso henkilöön, mutta muistamme Holokaustin, kuinka heitä, Jumalan omaisuuskansaa, alettiin pitää inhottavina ja taudinlevittäjinä. Eihän näin aina ollut ollut, mutta yleinen mielipide lisäsi painostusta. Jostain syystä vain osa kuuli Jumalan varoittavan äänen ja pakeni Euroopasta ennen kuin eristystoimet alkoivat. Heidäthän otettiin väkivalloin kodeistaan, vain laukun kanssa saivat lähteä. Yksikin nimi on turha Suomen ja kaikkien maiden juutalaisluovutuksien osalta. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja hänellä on oikeus elää siinä maassa, jonka Jumala hänelle on antanut.
Mitä tulee suomalaisten toimiin toisessa maailmansodassa, emme tiedä kaikista olennaisista asioista. Emmekä voi tehdä mitään sille mitä silloin tapahtui, mutta emme saa koskaan unohtaa, että heidän kuolemansa ei olisi turha. Laissakin sanotaan, että murha ei vanhene koskaan. Me emme saa unohtaa, että Jumalan Sana tuli meille juutalaisten kautta. Saimme uskon lahjaksi. Ja he saarnasivat sen ensin meille.
Tässä yksi luovutettu nimi: Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941 Helsinki, Suomi). Hän syntyi Suomessa, jollen ole väärin ymmärtänyt. Hänen koko perheensä luovutettiin ja mielestäni he päätyivät Auschwitzin vankileirille.
Olen itse lähes kompastunut tuon pienen lapsen ja hänen vanhempiensa muistomerkkiin hieman sen jälkeen, kun ne oli maahan painettu.
Wikipedia kertoo juutalaispakolaisten luovutuksesta mm. seuraavaa.
Juutalaispakolaisten luovutus Saksaan olisi ilmeisesti tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, ellei Helsingin juutalaisen seurakunnan johto olisi saanut asiasta vihiä ja ryhtynyt vastatoimiin. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson kävi pääministeri Jukka Rangellin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheilla, minkä jälkeen Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille seuraavassa hallituksen iltakoulussa. Koska istunto oli epävirallinen, asian käsittelystä hallituksessa ei ole pöytäkirjaa. Väinö Tanner tivasi Horellilta kiivaaseen sävyyn, pitikö paikkansa tieto, että sisäministeriö oli jo tehnyt luovutusta koskevan päätöksen. Jyrkkänä natsismin vastustajana tunnettu K.-A. Fagerholm ilmoitti eroavansa välittömästi hallituksesta, jos karkotukset pantaisiin toimeen. Tilanne oli ajautumassa umpisolmuun, kun sisäministeri Horelli puolestaan raivostui ja uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa kuuluvaan asiaan puututtaisiin.[5][12]
Voimassa ollut sensuuri ei estänyt sanomalehtiä käsittelemästä asiaa. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tekivät asiasta julkisen skandaalin tuomitsemalla voimakkain sanoin vireillä olleen luovutuksen, kun sen sijaan Uusi Suomi vähätteli tapausta. Lisäksi pääministeri Jukka Rangellille luovutettiin adressi, jossa hallitusta varoitettiin niistä kielteisistä ulkopoliittisista seurauksista, joita karkotukset voisivat aiheuttaa. Adressin allekirjoittivat muiden muassa professorit Yrjö Hirn, Robert Brotherus ja Bruno Suviranta sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja, entinen ulkoministeri Eljas Erkko.[13]
Asiassa päästiin epämääräiseen kompromissiin, kun presidentti Risto Ryti taivutti Fagerholmin perumaan eroilmoituksensa kerrottuaan sopineensa Horellin kanssa, ettei ketään luovutettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin myöhemmin muistelmissaan tulleensa vedetyksi nenästä, kun luovutukset oli toteutettu, vaikkakin alkuperäistä suppeammassa muodossa.[14]
Perusteluksi juutalaisten karkottamiselle esitettiin, että nämä olivat syyllistyneet Suomessa rikoksiin. Yksi heistä olikin tuomittu sakkorangaistukseen säännöstelyrikkomuksesta ja toinen, vapaaehtoisena talvisotaan osallistunut Itävallan kansalainen oli saanut varkaudesta vankeustuomion, jonka hän oli jo kärsinyt. Muista luovutetuista esitettiin vain todistamattomia epäilyjä. Sisäministeriön antaman virallisen selityksen mukaan luovutuksissa oli kysymys ”tavallisesta poliisiasiasta” ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden ”epäsuotavien ja rikollisten ainesten” poistamisesta maasta. Max Jakobsonin mukaan jutun asiakirjoista ilmenee Valpon virkailijoiden peittelemätön antisemitismi ja vihamielinen suhtautuminen myös ei-juutalaisiin pakolaisiin. Tapauksesta noussut kohu johti siihen, että pakolaisten karkotukset Suomesta Saksaan lopetettiin.[13] Suomessa vielä olleet noin 150 juutalaispakolaista[15], jotka Valpo oli ilmeisesti ollut aikeissa karkottaa Saksaan, pääsivät myöhemmin – Fagerholmin vedottua henkilökohtaisella kirjeellään Ruotsin pääministeriin Per Albin Hanssoniin – matkustamaan Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.[16]
Rangellin hallitus erosi vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen ja sisäministeri Toivo Horelli jätettiin pois Edwin Linkomiehen muodostamasta hallituksesta. Uusi hallitus ryhtyi heti ensi töikseen parantamaan pakolaisten asemaa, ja useat juutalaiset, joiden kansalaisuusanomukset oli edellisen sisäministerin aikana jätetty käsittelemättä, saivat Suomen kansalaisuuden siitä huolimatta, että Valpo antoi useimmissa tapauksissa kielteisen lausunnon.
Lähde 5) Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1., s. 374.
Lähde 12) Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1., s. 372
Lähde 13) Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1., s. 375–376.
Lähde 14) Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3., s. 139–140
Lähde 13) Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1., s. 375–376.
Lähde 15) Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1., s. 376
Lähde 16) Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3., s. 140–141
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Suomen_ ... uovutukset