Tästä se alkaa, kirjoittaminen siis

Valvoja: Maria

Avatar
AOAOAOAOAO
Site Admin
Viestit: 2427
Liittynyt: 29 Kesä 2016, 19:52
Paikkakunta: Pirkanmaa

Re: Tästä se alkaa, kirjoittaminen siis

Viesti Kirjoittaja AOAOAOAOAO »

Maria kirjoitti: 11 Maalis 2022, 08:38 Maamme-laulu on J.L Runebergin kirjoittama runo, jonka hän kirjoitti ruotsinkielellä. Siksi laitoin viimeisen säkeistön ja laulun nimenkin ruotsin kielellä.

Laulu on myös sävellyksen puolesta tuttu.

Runeberg kirjoitti runonsa niin, että se myös tulisi sävellettäväksi ja hän myös on julkaissut sen omana sävellyksenään 1800-luvun puolivälissä.

Meillä laulettu Maamme-laulu on Fredrik Paciuksen säveltämä. Myös Viron kansallislaulu lauletaan samalla sävelmällä, kuin Suomen Maamme-laulu.
Maria, onko sinulla tietoa onko netissä kuunneltavissa tuo Maamme-laulu Runebergin sävellyksen mukaan ? :)
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat Minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Matt.28:19

https://www.youtube.com/watch?v=MKLwutE ... -S&index=1 Psalmi.135, kuoro
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Re: Tästä se alkaa, kirjoittaminen siis

Viesti Kirjoittaja Maria »

Shalom AO🙏
Täysin "luotettavaa" tietoa minulla ei ole. Minulla ei ole alkuperäisiä nuotteja sävellykseen, mutta sellainen esitys kyllä löytyy, jonka sanotaan olevan Runebergin sävellykseen pohjautuva.

Tässä on linkki siihen:

https://youtu.be/e1MKW2TwxwA
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Yläpuolellamme, siellä korkealla

Viesti Kirjoittaja Maria »

Yläpuolellamme, siellä korkealla



Meidän metsätiellä oli siihen aikaan vielä paljonkin kasvillisuutta. Yksi monipuolisimmista maanviljelijöistä lähialueellamme, asui siihen aikaan meidän koulumme rehtorin ystävättären lähellä.

Aina kun sää sen vain salli, ja meidän koulumme vahtimestarilla vain oli sellaista aikaa, me kaikki lähdimme yhteisellä junavaunulla maatilalle. Meidän piti toivoa matkaa kauan, emmekä milloinkaan itse tienneet sen tarkempaa ajankohtaa. Sitä tietoa vartioitiin tarkkaan, että se ei joutuisi vääriin käsiin.

Mikään ei tuntunut meistä niin hassulle ajatukselle, kuin tämä, mutta myöhemmin meillekin selvisi, että aikoinaan, paljon ennen meitä, oli käynyt sillä tavoin, että lukuisampi joukko paikkakuntamme ulkopuolisia, oli lyöttäytynyt matkalle mukaan. Meidän paikkakuntamme aikuisten suulla heitä kutsuttiin nimellä joutilaat.

Nämä joutilaat olivat aika keljuja, joten haavereilta ei meidänkään paikkakuntalaisemme olleet voineet välttyä.
Meidät opetettiin, kuten aiemmin sanottiin, sormenkorkuisesta saakka, pysymään valppaana. Siksipä meidän koulumme rehtorin ystävättären lähellä oleva maatila oli tarkoin varjeltu salaisuus. Myös meidän salaisuutemme.

Lyhyen matkan päässä meidän tieltämme, ihan piikkilanka-aidan alkamiskohdasta alkaen, oli meidän oma lipputankomme. Siinä oli aina lippu salossa, ihan kaikkina oikeina juhlapäivinä.

Kerran kun me olimme lähdössä tälle odotetulle matkalle, sattui olemaan sellainen päivä, että lipun olisi pitänyt olla salossa. Meidän salossamme se oli, mutta melkein kaikki muut olivat kokonaan unohtaneet tämän tärkeän asian.

Matkamme keskeytys johti siihen, että aina sen jälkeen lippu on ollut ajallaan pihan salossa kaikilla, eikä enää kukaan tule mukaan, jos on jokin oma tärkeä tehtävä jäänyt tekemättä. Ensimmäisellä kerralla me nimittäin myöhästyimme junasta. Onneksi se ei ollut vielä viimeinen juna, mutta seuraava olisi kyllä ollut.

Sen tähden meidän lipputanko on meidän metsätien reunassa. Se muistuttaa meitä aina siitä, että meidän oma kotimaamme on tärkeä, ja siksi liputkin liehuvat sen huipulla yleensä juuri silloin, kun on jokin merkityksellinen päivä.

- - -

Moni asia voi tuntua meidän mielestämme aivan alussa hassulta.

Ehkä joskus on ollut jopa niinkin, että meitä on ensin vähän naurattanutkin ensin? Niin, se on voinut naurattaa, mikä kuitenkin olisi ollutkin sellaista, mitä toinen sanoisi vakavasti otettavaksi asiaksi.

On hyvä joskus palata ajassa taaksepäin ja miettiä, että mitä meille myöhemmin aina sitten kuitenkin selvisi. Olinko silloin aikoinaan oikeassa? Ja mikä on ollut se seikka, mikä meitä on parhaiten muistuttanut siitä.
Silloin Loot meni puhuttelemaan vävyjänsä, joiden oli aikomus ottaa hänen tyttärensä, ja sanoi: "Nouskaa, lähtekää pois tästä paikasta, sillä Herra hävittää tämän kaupungin". Mutta hänen vävynsä luulivat hänen laskevan leikkiä.
(1. Moos. 19:14)
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Mitä näet nyt

Viesti Kirjoittaja Maria »

Mitä näet nyt?


Montako päivää on Jouluun, sitä me mietimme, mutta emme osanneet vielä laskea. Kysyttyämme sitä, ei meille kerrottu. Niin, että se on niin kaukana vielä. Semmoista joutavaa juhlaa ei kesällä ehditä ajatella. Menkää sinne lasten kanssa leikkimään. Aikuisten kanssa tehdään oikeita asioita. Niin, oikeita asioita. Me tehdään leikkiasioita ja sillä tavalla me aloimme ajattelemaan. Niin, meillä olisi ollut kivaa yhdessäkin.

"Pannaan tämä kaikki tähän ja tämä kaikki tähän jookos?"
- Sopii

Näin me rakensimme uusia asioita, joita ei ollut aikuisten oikeassa maailmassa olemassa. Kaikki oli kaikkea.

Me vietimme Joulua joka päivä. Meillä oli aikaa siihen. Otimme kokonaisen puupölkyn pihalta nukenvaunuihin ja raijasimme sen pihan perällä olevaan kesämökkiimme. Se oli oikea leikkimökki ja sinne meidät aina ajettiin aikuisten tieltä. Niin, näin me ajateltiin. Sinne mentiin nimittäin pyörillä, sinne ei kukaan koskaan kävellen mennyt.

Meidän maatilan vasen puoli oli olkimaa. Sillä tavalla me se nimettiin. Maatila oli leikkimökin takaseinustalla. Siihen kuului monenlaisia eläimiä. Aikuisille oli oma palju. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan, mutta me halusimme heidät silti leikisti mukaamme.

Kaksi viikkoa Joulua vietettyämme, me päätettiin ottaa itsellemme uusi mielenkiinnonkohde. Se alkoi siitä, kun paikkakuntamme järjesti uuden juhlan. Siellä oli joku uusi mies, joka onnistui antamaan niin paljon kaikille kaikkea, että meidän paikkakuntamme oli onnea tulvillaan. Me lapset olisimme halunneet kanssa olla kaikesta avusta osallisia, mutta emme päässeet kaikkien aikuisten kanssa nauttimaan tästä.

Aloimme viettämään salaista joulua, jossa oli mukana myös oma salaisuutemme. Salainen suunnitelmamme oli saada selville, mitä kaikkea hyvää emme olleet saaneet.

Menimme heti aamusta alkaen viettämään joulua kesämökkiimme. Siellä piilopaikan takaseinustalla me seisoimme. Hetken kuluttua saimme jännittävän ajatuksen, joka oli meistä niin hauska, että unohdimme uuden salaisuutemme. Se ei kuitenkaan haitannut, meillähän oli vain aikaa.

Me istuimme kyykyssä, sillä tavoin kaikkien kanssa istutaan, kyyristellen. Piti pitää sisällään jokainen hikka, eikä saanut päästää yhtään muminaa ulos suustaan. Sitten otimme silmillemme sellaista, mitä aikuistenkin silmillä on. Sellaista hiekkaa, mutta laitoimme sitä vain vähän, että näkisimme kuitenkin vielä. Sitten puristimme hampaat yhtä lujaa toisiinsa kiinni, niin kuin sinä päivänä pidettiin, kun meillä oli sitä pahalta näyttävää vihreää keittoa ruoaksi. Lopulta kiristimme sormemme lujasti yhteen ja esitimme itkevää. Sanoimme sitten lopuksi yhdessä AAMU.
Aika kurjaa, mutta oli meillä ihan hauskaakin. Jaoimme vielä kupillisen leikkirahaa toisillemme. Ensimmäinen kerta harjoiteltiin, sillä meidän piti yrittää muistaa se laulu ulkoa, joka annetaan kuuluville ennen kuppia. Sitten köyhät antaa kaikille kaiken ja uusi mies otti sen minkä muu väki jätti kuppiin, kun se kiersi. Näin me luultiin.
Meidän harjoituksissa oli vain kaksi paikkaa tarjolla. Yksi oli rikkaalle ja toinen köyhälle. Kun kukaan ei olisi halunnut olla rikas, niin me muutettiin sitä kuppileikkiä.

Vanha mies tuli auttamaan meitä. Sen päätyö oli nähdä. Semmoista joutavaa, sanottiin meille. Vanha mies oli etevä, silloin kun en tee, silloin olen etevä. Me vaan maattiin Maatilalla ja aurinko paistoi. Meidän mummu tiesi etevän vanhan miehen ja sekin istua nökötti paikallaan meidän kesämökillä. Vanha mies kertoi mummulle, että Jumala on rikas. Sitten me alettiin leikkiä Jumalaa, mutta mummu sanoi että se on syntiä. Sitten me lakattiin. Me mietimme, että miksi aikuisten maailma on sellainen, että siellä on niin kurjaa.

Silloin vanha mies tuli kertomaan meille sen salaisuuden, jota ei kukaan voi nähdä ilman erityistä apua. Me halusimme tietää enemmän siitä, miten se tapahtuu, mutta pelkäsimme, että se on mummun mielestä joutavaa. Mutta hänkin alkoi kuunnella. Miten tämä kaikki tapahtuikaan?

Me olisimme voineet olla mukana siinä aikuisten kanssa, mutta meillä oli silloin kaikki hyvin. Meillä oli oma pikkuinen paikka, jossa saimme olla sellaisia kuin olemme, oikeasti olimme. Me halusimme sitä. Sitten me saimme kokea sen, mitä on oikea Joulu.

Vanha mies ja mummu alkoivatkin juttelemaan. Sitten mummu näki jotain ja itki. Vanha mies istua nökötti siinä ja piteli kättään ilmassa. Se vapisi vähän, mutta vanha mies sanoi vain useita kertoja, että "Kiitos kun armahdit".

Mummu itki ja nauroi, ja me mietimme, että miksi kiitettiin koko ajan, ja kuka oli tehnyt väärin. Sitten mekin aloimme itkeä. Meidänkin sydämet tulivat uusiksi. Semmoisiksi kuin silloin, kun äiti ja isä oli pitkään kaupassa ja me oltiin ikkunassa odottamassa. Sitten meitä alkoi pelottamaan, että nyt ne ei enää tuukaan. Ja kun eniten pelotti, tuli niin kova ikävä, että muisti sen, kun oli nähnyt jotain mitä olisi pitänyt kertoa. Mieleen tulee ne asiat, jotka on jo tehty, mutta ei haluaisi että ne jää kertomatta. Siltä se sillä hetkellä tuntui. Sitten alkoi itkettämään. Mutta äiti ja isä tulikin. Isä oli semmonen, kuin se on aina ja äiti myös. Sitten juoksemme syliin ja itkemme ja kerromme kaikki.

Me aloimme itkeä, mutta meillä tuli ilon kyyneleitä silmiin. Me ymmärsimme, että Joulu oli tullut eri päivänä meidän mökkiin. Annoimme vanhan miehen tulla tietämään meidän salaisuutemme ja hän kertoi meille enemmän omasta kirjastaan. Siinä oli Jeesus ja Pietari. Pietarin anoppi ja kalastajia. Monia naisia ja yksi Johannes. Ja sellainen Jumala, joka oli kaikkien Isä.

Sitten me söimme ja joimme yhdessä, ja kaikki saivat kaikkea. Oli juhlan aika. Vanha mies laittoi meidän kuppiimme keksejä ja se oli ihan pullollaan niitä. Sitten mummu toi mehua meille ja aikuisten kahvia aikuisille, että kaikilla ois kaikkea. Sitten me aloimme antamaan. Vanha mies antoi ensin. Hän pani kupin ylle uudestaan vanhat ja vahvat kätensä. Sitten hän katseli ylöspäin. Maantietä pitkin ajoi silloin kovaa vauhtia moottoripyörä. Emme kunnolla kuulleet, mitä hän antoi, mutta me kaikki teimme samalla tavalla. Mummukin. Annoimme kätemme kupin päälle ja mehun päälle. Sitten Annoimme kätemme kahvin päälle. Katsoimme ylöspäin ja mumisimme. Lopulta sanoimme isolla äänimäärällä, AAMU ja KIITOS. Siinä kohtaa katotaan vielä uudestaan ylös.

Aloimme yhdessä viettämään Joulua. Ensimmäinen kerta, kun se kuppileikki oli mukava. Kaikille oli kaikkea. Meillä oli mahat pullollaan ja vaikka isäkin tuli kesämökille, hänkin sai ja jäi vielä ylikin. Niin me annoimme salaisuutemme toisiamme varten.

Etevä vanha mies tuli oikeaan aikaan meidän paikkakunnallemme. Nimittäin meidän kesämökkiimme ei sitä ennen ole ollut niin paljon tulijoita, kuin sen päivän jälkeen. Ja aikuisetkin ovat olleet meillä. Olimme niin onnellisia, että vieläkin sitä muistelemme. Joka päivä. Niin, muistelemme Joulua. Meillä on Joulu joka päivä. Aikuisenakin.
Liitteet
Mitä näet nyt?
Mitä näet nyt?
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Kymppi

Viesti Kirjoittaja Maria »

Kymppi


Onko sulla lainata kymppiä?
- Mihin sinä sellaista tarttet?

No, onks sulla? [ Ei ois pitänyt kysyä ]
- On. Mihinkäs sä sitä kymppiä tarttet?

[ Minä en kyllä kehtaa kertoa ] Hm.. Pitäis tossa kiskan kulmalla päästä käymään.

- Ai, no en minä sellaista varten voi antaa. [ Ai kuinka "harmittaa" ]


Mitähän varten se minulta tuli "pyytämään"? Enhän minä voi maksaa kaiken maailman huvituksia kiskan kulmissa, enhän?
Mikähän ihme siinä aina on, että minun täytyy olla juuri se, jolta löytyy sitä "fyrkkaa"? Tuntuu niin surulliselta.
Enkö minä sitten näytä ihmisten silmissä sille, että olen työtön?
Nyt minä soitan kaverille perään ja sanon eilisestä asiasta ihan suoraan. Sanon just' mitä minä "ajattelen", että tämäkin asia selviää oikeaan aikaan. On niin pitkä aika edellisestä keskustelustakin.



Hän soittaakin jonkin ajan kuluttua:


Haloo?
- No moi. Kiva kun soitit!  [ No ei se onneksi suuttunut. Kiva kun soitti vielä kuitenkin takaisin päin. ]

Mitä? [ Mitähän se nyt. Onkohan se tosissaan? ]
- Niin, että kiva kuulla susta. Lähdit nopeasti, mutta ei olla tosiaan pitkään aikaan juteltu puhelimessakaan.

Niin, ei me tosiaan olla juteltu.
- Mitä sulle kuuluu?

Ei tässä mitään ihmeitä. [ Tais' olla ihan tosissaan? ]
- Aivan. Oot vielä siellä virastossa päällikkönä vissiin?

En minä enää siellä päällikkönä ole. [ Miten tämä näin meni, että kaveri alkaa minunkin asioitani kyselemään? ]
- Ahaa. Sait paremman paikan? Onneksi olkoon vaaan! 
[ Onpa mukava, että kaverilla on onnistanut. ]

No itse asiassa en ole semmosta paikkaa saanut. Mitäs sinulla? Mitäs sinulle kuuluu? Sitä minä tässä oikeastaan sinulle soitin.
- No tätä samaa. Me ollaan vaimon kanssa nyt muutettu eri osoitteeseen. Lapset asuu sen tykönä.


Puhelu keskeytyy hetkeksi syvempään ja pidempään hiljaisuuteen, mutta jatkuu taas


Ahaa. [ Oho, olipas nyt. Olisitpa soittanut minulle ennen näitä tapahtumia. ]
- Joo

Onpa surullista kuulla. [ Surulliset uutiset seuraavat minua kaikkialle ]
- Onhan se. Mitäs soittelit?

Ihan soittelin sinulle, kun nähtiin tässä etkä ehtinyt jäädä pidempään juttelemaan. Niin ja sitä kymppiä minulta samalla näkemisellä kyselit.
- Joo. Törmättiin tosiaan.

Olitko minulta mitä vailla?
- No, tämä on vähän tämmöstä.

Millasta?
- Meillä olisi ollut sellainen päiväretki tänään lasten kanssa.

Jaa, jaa. Pääsitte sinne päiväretkelle kuitenkin?
- Ei tällä kertaa nyt päästy.

Mikäs siinä sitten oli, kun ette päässeet?
-  Ei sattunut olemaan, niin.. No tiedäthän.

Hetken hiljaisuus


Mitä tarkoitat?
- No sitä, sopivaa seteliä sitä varten. Mutta semmosta se on tänä päivänä.

Ai niinkö on?
- No onhan se meillä.

Etkö vielä ole töissä kuitenkin?
- Olenhan minä.

Ja on sitten kuitenkin pulaa? [Kaikesta? ]
- No lompakko on suhteellisen vähän siihen verrattuna, mitä sydämessä on. Eikö vain?

En aidosti taida tietää. Kerrotko lisää?
- Meillä on ollut vaikeaa, koska vaimoni on sairastunut vakavasti ja meillä on kuitenkin monta lasta huollettavana.

En ole kuullutkaan sinun kertovan tästä?
- Asun tilapäisesti eri paikkakunnalla, että pärjäämme perheemme vastoinkäymisessä paremmin. Me siis näemme toisiamme harvemmin.

- Päätimme yhdessä perheenä, että lapset ja vaimoni saavat kaiken avun, ja minä teen oman osuuteni työtä tehden. Sitten, kun en ole töissä, me olemme yhdessä koko perhe. Se on meidän perheellemme tärkeää ja odotettua aikaa.

Niin, niin.
- Erossa ollessamme, me kuulemme toisiamme puhelimen avulla, ja me olemme alkaneet lähettämään toisillemme kirjeitäkin. Niissä me sitten kerromme enemmän asioita itsestämme, kuin mitä me me kerroimme silloin, kun meillä oli asiat toisin.

Jonkun mielestä teidän asianne olivat ehkä hieman paremmin siihen aikaan?
- Totta, meidän mielestämme meillä on nyt enemmän läheisyyttä, kun me kaikki kaipaamme toisiamme viikon varrella.


Ettekä te enää pidä itsestään selvänä keskinäistä yhteydenpitoanne?

- Niin, emme, emmekä enää rakenna yhdessä rakentamaamme elämäämme pelkästään tyhjien lupausten varaan.

Miten sellaista sitten jaksaa?
- Lupasimme olla toistemme kanssa vain myötä- ja vastoinkäymisissä, emme tyhjissä lupauksissa.

Eikös sellainen ole joidenkin mielestä sanahelinää?
- Onhan se. Me ajateltiin elää se kuitenkin todeksi.

Niin, niin. Kaiken omistaa aikanaan.
- Tuutko kahvilla käymään?

Vanhaan malliin? Sopiihan se.
- Hieno homma.

Sama aika ja paikka?
- Niin, Ja minä laitan merkit ja termokset valmiiksi

Minä tulen ja tuon muut. Huomisiin!
- Huomisiin pomo! Hyvä että nähdään taas ajan kanssa.

Niinpä. Näin on. Ehditään yhdessä sitten kaikenlaisia asioita ihmettelemään. Eikös niin?
- Ihmettely olisi kyllä ihan paikallaan.

Voimia ja jaksamista sinulle.
- Kiitos samoin! Pian nähdään!

Nähdään pian!

- - - -

Onko nyt hyvä hetki miettiä yhteyttä Jumalan kanssa?

Jos yhteys Jumalaan on katkennut, tai jos se keskeytyi hetkeksi syvempään ja pidempään hiljaisuuteen, sen ei tarvitse olla ikäänkuin "loppu". Sen, mitä oli, sen ei tarvitse olla iänkaiken esteenä yhteydenpidolle.
Yhteys voi jatkua taas, pienemmän tai suuremman korjausliikkeen kautta.

Voisiko tämä olla se päivä, jolloin me haluamme aloittaa yhteydenpitomme Hänen kanssaan syvemmällä tasolla tai aivan alusta, ikäänkuin uudelleen?

- - - -
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Tarvitset apua, mutta et kerro oikeasta asiasta Hänelle

Viesti Kirjoittaja Maria »

Tarvitset apua, mutta et kerro oikeasta asiasta Hänelle


Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa tavallaan haluaisit tehdä todellisen asian kautta "tikusta asiaa", mutta teetkin sen omalla tavallasi? Et uskalla sanoa asiaa, niin kuin se oikeasti on?
Tarvitset apua, mutta et kerro oikeista asioista, vaan sanotat pyyntösi kiertoilmaisun keinoin?

Keskustelu lähtee sivuraiteille, koska et ole (toiselle) ihan suoraan sanonut mitään sellaista, mitä oikeasti tarkoitat.

Kun niin teemme, virhe kääntää keskustelumme päälaelleen, ja saa meidät katuvalle mielelle. Tuntuu siltä, että ei olisi pitänyt suutaan edes avata. Ja se onkin ihan totta. Suun avautuminen saa meidät joskus hölmöilemään. Sieltä pääsee toisinaan esiin "sammakoita".

"Sammakon" kanssa toinen alkaa vain hämmentyneenä ihmetellä ja me ajattelemme, että ei olisi pitänyt olla omavoimainen. Olisinpa ollut rehellinen.

Toinen saattaa jopa ymmärtää meidät niinkin väärin, että hän ehkä jopa suuttuu meille, ja me voimme joutua vaikeaan ja epäselvään kommunikointi-katkokseen. Me erkanemme toisistamme ja yhteydenpito voi jopa lakata välillämme kokonaan.


Jos kuitenkin uskallamme tehdä jotain asian korjaamiseksi, tilanne voi kääntyä

Aina kannattaa korjata asia ensin Jumalan kanssa. Voimme sanoa Hänelle mitä olemme tehneet, ja pyytää Häneltä mahdollisuutta saada korjata tehtyä asiaa toiseen suuntaan; oikeaan, ja totuuden mukaiseen suuntaan.

Se vaatii kyllä nöyrtymistä ja virheen myöntämistä, eikä se kyllä ole aivan kivutonta. Mutta jos ei yritä, ei sitä voi koskaan tulla onnistuneeksikaan?


Mistä alkaisin?

Elämän vaikeita paikkoja on päästä yli niistä hetkistä, kun mieleen nousee ajatuksen siemen, joka alkaa näin: "Mitä se auttaa, jos sanoisin...". Silloin meidän on uskallettava kuulla hiljainen ääni sisällämme, joka muistuttaa meitä, että jos sydän on siellä missä pitää, eli lähellä Herraa, me uskallamme ottaa seuraavan askeleen. Sillä tavalla onnistumme tyrmäämään omaa elämää pelottavat ja lannistavat ajatukset. Emme enää pelkää, että meidän sanoja ei ymmärretä.

Jumala on se, joka voi yhdistää meitä muiden kanssa. Niinkin erilaisia, kuin me kaikki olemme ja miten monta väärinkäsitystä välillämme voikaan olla, niin Hän kyllä pystyy siihen. Hän on se ainoa, joka antaa meistä jokaiselle Hänen omat siipensä suojaksemme.

Kun me saamme ne selkäämme, ne auttavat meitä aloittamaan päivämme alusta aina vaan uudelleen, ja uudelleen.


Virhe ei vielä kaada meitä

Virhe ei vielä kaada meitä, vasta ylpeytemme sen meille tekee. Mutta kuopastakin saa nousta, sillä sitä varten meitä on tiellä yhtä aikaa enemmän kuin yksi. On yksi, joka on myös "näkevien" silmien kanssa liikkeellä.


Me emme aina muista lahjamme arvoa

Kymmenen käskyä ovat ikäänkuin elämämme taustalla olevat taulunraamit. Niiden avulla ja niiden puitteiden sisällä me usein myös pääsemme jaloillemme. Jeesus itse otti lain harteilleen. Hän tuli täyttämään lain.

Me uskomme siihen, että meille riittää tämä totuus tänäänkin. Hänen kanssaan me emme ole milloinkaan yksin. 


Emme enää pidä itsestään selvänä yhteydenpitoa, emmekä rakenna elämäämme tyhjien lupausten varaan

Kun tapaat rakkaasi pitkän ajan jälkeen, hän haluaa yleensä kuulla kaiken mitä sinulle on viime kerran jälkeen tapahtunut: "Kerro kaikki, mitä sinulle kuuluu?" Hän kuulee sen mieluummin sinun kertomanasi, siispä kerrot siitä itse aina omin sanoin. Ethän silloin arastele? Koska edellisestä kerrasta on aikaa, on paljon puhuttavaa. Välillä puhutaan jopa päällekkäin. Välillä itketäänkin, ja välillä nauretaan.


Mikä on ollut hyvää?

Kun olemme kertoneet kaikki asiat, jotka painoivat sisintämme, taakka harteillamme alkaa kevenemään.
Nyt me alamme muistaa sellaistakin, mikä on ollut hyvää. Me alamme palata ajassa taaksepäin.

Alamme ikävän ja kaipauksen ja taakoista väsyneen mielialan väistyttyä jo hieman hymyilemään(kin). Me alamme nähdä metsässä puita ja puita metsätiellä.
Nyt me alamme kiittämään siitä, että rakkaamme on yhä elämässämme, ja että Hän on ollut kaikkina aikoina rinnallamme. Näkyvällä tai näkymättömällä tavalla.


Hänellekin hyviä uutisia

Nyt me näemme hänet ihan erityisellä tavalla. Vähän niin kuin uusin silmin, mutta kuitenkin ihan vanhan ihmisen tavoin.

Samalla tavalla huomaamme, että miten paljon Jumala on meidän hyväksemme tehnyt. Ja niin me alamme kertoa myös Hänellekin hyviä uutisia.
Me kiitämme kodistamme tai mistä ikinä olemmekin ruuan ja ylläpitomme lisäksi kiitollisia. Vaikka sängystämme ja peitostamme, mitä ikinä olemmekaan Hänen avullaan Häneltä saaneet.

Kun murheemme on vuodatettu, sen jälkeen muistaa yleensä kiitosaiheetkin. Silmät suorastaan "avautuvat".


Sovitaan uusi tapaaminen

Sovitaan Hänen kasvojensa edessä, että haluamme nousta omasta kuopastamme. Jos olemme sieltä jo saaneet nousta, nyt me iloitsemme siitä. Me kiitämme siitä ja pyydämme, että voisimme olla Hänen apuaan, jos vaikka joku toinen on nyt siellä kuopassa.


Joka haluaa olla Taivastiellä

Jokainen, joka haluaa olla Taivastiellä on jatkuvasti yhteydessä ylöspäin. Meillä on säännöllisesti tapaaminen Herran kanssa.
Pyydetään, että Herra ilmoittaa itsensä Sinulle ja minulle. Kerrotaan yhdessä, että haluamme Hänen apuaan siinäkin.


Laina muuttuu Herralta saaduksi lahjaksi

Kaikki merkit Herrasta tulevat näkyviin pikkuhiljaa ja välillä me olemme ymmällämme.
Vaikka me olemme toisinaan ymmällään, se ei tarkoita sitä, että Herran seuraaminen olisi vaikeaa. Se on Hänen jalanjäljissään kulkemista. Sillä tavoin on hyvä mennä eteenpäin.

Moninaisten kokemusten tie

Minäkin olen ollut kuopassa. Jos kukaan ei olisi ollut siellä ollessani minusta kiinnostunut, en enää eläisi. Siksi olen kiitollinen Jumalalle, että Hän lähti auttamaan minua, vaikka olin sellainen kuin olin. Ansioton ja täynnä vikoja, mutta hänen silmänsä näkivät minut arvollisena.
Sen tähden kaikki ovat myös minulle arvollisia.

Kun me kuljemme Herran jälkiä pitkin, niitä pitkin ovat monet ja niin monet muutkin ennen meitä kulkeneet.
Emme enää tiedä, kenen kaikkien Jumalan lasten kaltaisiksi me tällä matkalla tulemme, mutta Herran kanssa on aika monta matkaa tehty ennen meitä. Se on siis moninaisten kokemusten tie.

Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda
Ja Jumala avasi hänen silmänsä, niin että hän huomasi vesikaivon. Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda. Ja Jumala oli pojan kanssa, ja hän kasvoi ja asui erämaassa, ja hänestä tuli jousimies.
(1. Moos. 21:19-20)
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Sanna
Site Admin
Viestit: 1552
Liittynyt: 11 Joulu 2021, 09:40

Re: Tästä se alkaa, kirjoittaminen siis

Viesti Kirjoittaja Sanna »

Aamen. Tekstistäsi piirtyi kuva, kuin lapsuudessa, kun kuljimme vähän liian isoissa saappaissa lumihangessa vanhempamme perässä, yritimme osua valmiisiin jalanjälkiin koska niistä oli helpompi jatkaa, kuin omista mitkä upottivat.

Tuota Siunattua perässä kulkemista, mihin tekstissäsi viittaat, mitä saamme Herran jalanjäljissä tehdä 🧡😇🙏
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.

Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

On vaikeaa palata lapsen kaltaiseksi

Viesti Kirjoittaja Maria »

On vaikeaa palata lapsen kaltaiseksi


Emme aina ymmärrä kaikkea. Toisinaan joudumme sellaistakin koulua käymään, jossa meidän täytyy kädestä pitäen opettajaamme turvata.
Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa."
(Matt. 9:37-38)

Me olemme ehkä elämän varrella (väkisinkin) omaksuneet itse sellaisen keinovalikoiman, jossa eteenpäin mennään niin, että meiltä hukkuu se lapsi pesuveden mukana. Se hukkui, koska me emme välittäneet itsestämme. Me emme voineet omasta mielestämme antaa itsestämme totuudenmukaista kuvaa.

Koulutuksemme yksi tehtävä on oppia esittämään kysymyksiä. Olemme kuitenkin saaneet oppia elämämme varrella, että työpaikat ja ihmissuhteet toimivat vakuuttamisen ja myös vaikuttamisen keinoja käyttäen.

Palataksemme takaisin totuuden tielle, meidän on hieman liiankin haasteellista omaksua totuuden puhuminen. Painotamme sanomaamme erityisesti sanavalinnoilla ja toisaalta toistamme sitä mitä olemme oppineet. Olemmehan oppineet uskomaan mitä meille sanottiin ja mitä meille kerrottiin.

Uskomme on sitä, mitä olemme: missä meidän päivämme on, siellä se näkyy. Ympärillämme voi olla mitä tahansa, mutta jos uskot sitä, mitä olet omaksunut, sen hedelmää kantavaksi puuksi väkisinkin muutut.


Juuri on meidän leipäämme

Sen tähden Jumalan Sana antaa oikean kasvualustan meidänkin elämäämme. Sen pohjalta uskallamme kasvaa. Se on vasta-argumentti kaikelle sille, mikä on sitä vastaan ja se on aina sen puolesta, mikä sitoutuu tähän. Voisi sanoa, että se juuri on meidän ankkurimme ja mihin me itse sen kiinnitämme, siellä se myös lepää.

Israelin Jumala antoi kaksi tietä. Toinen oli Hänen kanssaan ja toinen oli Häntä vastaan. Jumalan Sana kasvattaa meidät oikeaan suhteeseen kaiken muunkin kanssa. Se antoi meille kysymyksiä ja vastauksia.

Erottaaksemme oikean ja väärän, emme selviä ilman Jumalan Sanaa. Yksikään armolahja ei auta siinä. Yksikään irrallinen opetuskaan ei auta siinä. Aina kun upotan itseni Jumalan Sanaan, uskallan myös erehtyä Hänen kanssaan. Mutta jos en ole aloittanut matkaani vielä, olen havainnut, että erehdyn ilman Häntä. Erehtymisen jälkeen nousen ja katson joko itseeni, tai Jumalan ainoaan Poikaan. Oivallus tulee sieltä minne haluan kiinnittää katseeni.


Ensimmäinen askel on vain uskoa Jeesusta

Uskon määrä ei riipu meistä. Se on lahja. Ensimmäinen askel on vain uskoa Jeesusta. Sitten Pyhä Henki alkaa antaa myös ymmärrystä. Sana myös sitouttaa meitä enemmän Hänen yhteyteensä.

Vahvistuessamme uskossamme, me alamme oivaltamaan enemmän ja enemmän. Kasvun tielle ilmaantunut este on kuitenkin meistä häiritsevä asia, ja se tekee meidät välillä kipeäksi ja voi vieläpä viedä meitä harhaankin. Onneksi olemme silloin Jumalan Sanaan juurrutettuina.

Alamme etsiä vastaavia kokemuksia sieltä. Löydämme aina jotain sellaista luettavaa (tai kuunneltavaa, jos me emme voi itse lukea), joka ohjaa meidät autuuden lähteelle.

Annamme oman lahjamme yhteiseen käyttöön

Herra opettaa meitä ymmärtämään, että aina kun astia on täysi, "nosta se syrjään". Meidän uskomme on siis sellainen, että se annettiin ylhäältä. Sen jälkeen meihin vuodatettiin Pyhä Henki. Pyhä Henki neuvoo, että annamme oman lahjamme yhteiseen käyttöön.

Me lainaamme lähinnä olevien astioita ja vuodatamme heidän elämänsä ylle sitä, mitä olemme saaneet. Me emme myy sitä, sillä me olemme ottaneet lahjan ilman rahaa vastaan. Sehän on aina ilmaiseksi eteenpäin annettava.

Ja kun meillä on mitä antaa, meidän mielestämme pieni asia tai suuri asia, niin se on silti annettu lainaan ja eteenpäin annettavaksi. Laina, joka annetaan eteenpäin muuttuu siunaukseksi sitten, kun se otetaan ilolla vastaan. Siksi meidän yhteinen matkamme on sellainen, että meillä aina on jotain annettavaa.

Antaessamme ensin sen minkä Jumala antoi meille, me annammekin sen nyt sitten Hänen käsiinsä. Sitten Hän siunaa sen, mitä meillä on. Me annamme uskomme näin kasvaa.

Lisää saamme, kun me olemme antaneet uskossa eteenpäin sen, mitä meillä vielä oli varastossamme. Usko siis kasvaa kun sitä käytetään.


Uskon tie on kuitenkin aina ensin aloitettava

Ensimmäinen askel otetaan kohti Jeesusta. Sitten tartumme ojennettuun käteen. Kun näin teemme, meidän käyttöön tulee enemmän käsiä, kuin ilman Jeesusta. Yksin kulkiessamme meillä on käytössä yleensä vain kaksi kättä, jos meillä vielä on ne käytössämme.
Mutta kun me annoimme uskoon tultuamme molemmat kätemme (Hänet ensikerralla kohdatessamme) Hänelle, me saimme samalla käyttöömme kokonaisen seurakunnan. Kaikki ne kädet, jotka palvelevat Herraa, ovat myös meidän käytössämme.

Kaikkein tärkeintä on myös muistaa, että Jeesus on seurakuntamme pää. Hän on ylin, että siellä ei olisi koskaan kiistaa, sillä me tarvitsemme johtajan, joka osaa hallita kokonaisuutta. Siksi Hän kantoi edeltäkäsin meidän syntimme, että meillä olisi rauha. Voimme siis luottaa, että Hän tietää mitä Hän tekee. Kaikki meistä, jotka liitämme kätemme Hänen käsiinsä, tulemme tuntemaan, että olemme enemmän, kuin olisimme yksin.

Hänellä on kaikki hallinnassaan, aivan KAIKKI! ❤️
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Kun näet esteen, mieti mitä et ole vielä ylittänyt

Viesti Kirjoittaja Maria »

Kun näet esteen, mieti mitä et ole vielä ylittänyt


– Meidän elämässämme ei ehkä tapahtunut "silloin" paljonkaan.
Ei juuri mitään, saattoivat jotkut sanoa.
– Sellainen elämän tarkoitus olisi kamala, jossa mitään ei tapahdu, sanoi joku.
Ja siihen ehkä vielä joku toinen ja kolmaskin mielipiteinensä yhtyi.


Aloitetaanko sitten muutos kun mitään ei tapahdu, me ajattelimme

– Ensimmäinen askel kohti muutosta?
Mennään ulos ovesta?
– Ja?
Katsotaan tarkemmin mitä siellä muualla tapahtuu.
– Yksi tutunnäköinen ihminen?
Hän asuu näköjään saman kadun varrella, kuin minäkin.

– Tämä ihminen?
Hän on ollut joskus samaan aikaan lähikaupassa.
– Oltiin yhtä aikaa ruokaostoksilla siellä.

Tämä vastaantuleva koiranulkoiluttaja tykkää myös olla iltaisin kotona.
– Hänkin astuu ovesta ulos pidemmäksi aikaa enemmän yötä vasten.
Eli silloin, kun muut ovat jättäneet kadut tyhjilleen.

Entäs nuo?
– Niin että miten ihmeessä he ovat nyt täällä?
Eikö nyt ole vielä kiireinen arkipäivä ja pitäisi olla työn touhussa?
– Arkinen päivänpiristys ulkona, kesken työpäivän?
Niin.
– Se on yllättävän mukavaa.
Silloin aika pysähtyy.
– Ei tarvitse ajatella mitään?
Olet aivan vapaa.
– Eikä kukaan voi tavoittaa sinun mieltäsi, eikä sisintäsi?
Niin, ellet itse sitä halua.
– Puhelinta ei ole pakko ottaa mukaan ulos.
Ja aikaa on kuitenkin.
– Niin paljon, kuin sitä on käytettävissä.


Tuon puun oksalla ei ole yhtään lintua.
– Eikä sen puun luona viihdy kukaan muukaan.
Siinä on pelkkää hiekkaa ja asfalttia ympärillä.
– Eikä mitään suojaa hiekkapölyltä.
Tässä on joskus kyllä kohdattu ohimennen ihminen.
– Mutta ei siihen juurikaan enempiä jäädä juttelemaan.


Missä ne tapahtumat sitten ovat?
– Eri aikoina kaikki näyttää erilaiselta.
Mutta kadulla on aina samannäköistä.
– Kiirettä pitää
Tai sitten liikutaan koiran tai lapsien kanssa.
– Ehkä juostenkin edetään?
Mutta mitään ei tapahdu.

– Tapahtuma koskettaa, kun sinne kutsutaan paikanpäälle.
Siellä on oltava jotain muuta, kuin tavallisella kadulla.
– Siellä on ihmisiä ja siellä on kohtaamisia.
Siellä on suojaisampaa, kuin hiekkapölyssä.
– Tapahtuma on jotain kodinomaista.
Ja kuitenkin sellaista, että se voittaa kotona olemisen.


– Olisiko niin, että meidän elämässämme alkaa tapahtua, kun annamme itse jotain toisiamme varten?
Joku antaa tilaa, toinen antaa syömistä?
– Joku tulee ja kiittää kun on paikka, missä saa olla omana itsenään.
Siitäkö siis rakentuu tapahtuma, jossa on ilmapiiri, joka on meidännäköinen?

– Kukaan ei tule minnekään, ellei häntä ole ensin pyydetty.
Entäs jos ei tunne ketään, jota voisi pyytää?
– Voinko tulla tutustuneeksi kehenkään, jos en uskalla ottaa yhteyttä?
Niin, voinko aloittaa jostain?
– Ainakin osa meistä on rohkeampia, kuin vielä tiedämmekään.
Ehkä.

– Joskus on aivan kuin uudelleen aloitettava se elämä.
Joka on meille vielä vieras?
– Se vieras voi vielä joskus olla meidän elämässämme se rakkain. Vähän niin kuin lukematon kirjansivu.
Ai meidän omassa elämässämme?
– Niin, juuri meidän elämässämme!

Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde; sinun valkeudessasi me näemme valkeuden. (Ps. 36:10)
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Avatar
Maria
Viestit: 869
Liittynyt: 27 Kesä 2021, 15:16

Re: Tästä se alkaa, kirjoittaminen siis

Viesti Kirjoittaja Maria »

Kirja



"Luetaan lisää"

Nyt menee sen verran pitkäksi ilta, että me jatkamme huomenna tämän kirjan lukemista. Mutta ihan lyhyesti kerron siitä matkasta, joka me tehtiin ennen kuin me todella opimme sen oikean tien. Se oli se reissu, joka oli ennen kuin meille tuli se uusi tapa tehdä joka vuotinen yhteinen retki. Reissu, joka alkoi pian sen jälkeen, kun me olimme vihdoin saaneet Sillankupeessa olevan uuden talon harjakaiset vietettyä.

Siihen aikaan meistä oli vielä mukavampaa salaa tiirailla puiden lomassa isompia lapsia, ja sieltä käsin katsoa, mitä he tekivät ilman meitä. Mehän emme aina voineet olla heidän kanssansa, vaikka meitä se silloin kiinnostikin. Niin, meitä ei kovinkaan usein haluttu heidän seuraansa.
Senpä tähden me niin usein siellä piileskelimmekin. Missä nyt vain milloinkin sattui olemaan vapaata tilaa. Ja tilaahan meillä mielestämme silloin oli.
Niin, ja kun ei meitä kukaan oikein valvonutkaan, niin me saatoimme tuon tuostakin tehdä sellaista kaikkea, mikä oli oikeasti ihan luvatonta. Sellaista se siihen aikaan vielä oli.

Eräänkin kerran eräs isompi kaverimme houkutteli meidät näille luvattomille teille. Sitä me ensin kyllä hetken mietimme, että mitähän siitä voi seurata. Niin, me vaan mietittiin, että mitä jos siitä jääkin kiinni. Oli vain yksi, joka päätti olla rehellinen, ja sanoi sen meille muille. Hän ajatteli, että hänen täytyy olla kiltti, ja niin hän otti ja lähti. Jätti meidät muut ja meni muille matkoilleen.

Me muut siinä sitten mietittiin, että tulisikohan meidänkin tehdä samalla tavalla, mutta osa meistä oli vielä niin pieniä ja osa isommista taas niinkin uteliaita, että ajatteleminen oli sillä hetkellä aika pientä.
Pieni osa meistä kyllä ajatteli, mutta lykkäsimme suurempaa päätöksentekoa myöhempään ajankohtaan. Niin, osa ei kyllä edes vielä siihen aikaan pitänyt tätä asiaa kovinkaan isona asiana, eikä ainakaan yhtään pahana. Niin, sellaisia me silloin vielä olimme. Lyhytnäköisiä, niin kuin meillä päin sanottaisiin. Tottahan se olikin. Me emme vielä silloin halunneet nähdä kannonnokkaa pidemmälle.

Sitten me kuljeskelimme omille teillämme ja se yksi lapsista, joka ei halunnut olla moisessa mukana, lähti takaisin kotiinsa. Hänen isänsä tarjosi hänelle mukavampaa matkaa lähinnä olevalle paikkakunnalle, ja kertoi että he voisivat ottaa muitakin lapsia mukaansa.
Sillä kertaa me emme tietenkään tämmöisestä matkasta mitään tienneet, kun emme olleet sellaisesta kuulemassakaan. Emmekä me siksi päässeet sille matkalle mukaan. Jälkeenpäin se jäi meitä tietenkin harmittamaan, kun meille siitä kerrottiin.

Meidänkin vaelluksemme olisikin voinut olla vähän mukavampi, sillä me jotka lähdimme luvattomille teille, jouduimme hyvinkin toisenlaiselle matkalle. Aika kurjalle sellaiselle.

Meillä oli siis tapana tehdä yhteinen retki, joka sai alkunsa tästä kaikesta, mutta se ensimmäinen kerta oli kuitenkin hyvin erilainen. Varsinainen ensimmäinen retki oli kuitenkin vasta sitten, kun Sillankupeessa olevan uuden talon harjakaiset oli vietetty. Sillä kertaa kaikki olikin sitten aivan toisenlaista.

Alunperin uteliaisuutemme johti väärälle tielle. Isompi kaveri houkutteli meidät ensin sinne isompien lasten lähelle, jotka meitä entuudestaan jo kiinnostivat. Me seurasimme häntä ja tutkimme isompien tekemisiä salaa. Jonkin aikaa kuljettuamme kauemmas emme tietenkään tienneet missä olimme.
Me olimme sen verran kaukana omalta lähialueeltamme, että emme olisi sieltä yksin osanneet tietä kotiin. Se ei meitä yhtään silloin mietityttänyt.

Isompi kaveri vei meidät huomaamattamme pidemmälle, kuin olisimme yksin saaneet mennä ja me olimme jo hyvin kaukana, kun alkoikin olla jo sysipimeää. Silloin meitä alkoi pelottamaan. Ja yhtäkkiä meidät yllätettiin. Silloin nimittäin se isompi kaveri kertoi, että kuka hän oli ja hän nauroi meille, ja jätti meidät sinne yksin eksyksiin.

Isompi kaverimme, ei ollutkaan kaverimme, vaan hän olikin tehnyt meille ansan ja näin me jäimme kiinni tyhmyydestämme. Emme olleet koskaan pelänneet niin paljon, emmekä vielä tienneet, mitä siitä seuraisi.

Me vietimme koko sen illan ja yön pimeässä. Meillä ei ollut mitään mukanamme ja tietenkin meillä oli kova nälkä.

Meidän koulumme vanhemmat, sekä meidän omat vanhempamme etsivät meitä koko sen illan ja seuraavan yön. Me emme tienneet mitään siitä, ja meidän mielessämme ehti liikkua monenlaisia asioita. Me pelkäsimme ja kuuntelimme monia erilaisia yön ääniä. Yksikään meistä ei uskaltanut sulkea silmiään nukkuakseen. Suljimme ne vain silloin, kun meitä pelotti näkemämme ja joskus jopa kuulemamme.

Aamu valkeni ja vasta silloin meidät löydettiin. Silloin vasta, niin aamun koittaessa, silloin me ymmärsimme mitä me olimme tehneet. Koko ilta ja yöhän meillä oli mennyt pelätessä. Emme yksin osanneet etsiä tietä kotiin, emmekä edes uskoneet, että löydämme koskaan oikeaa tietä kotiin. Mutta kun me sitten näimme oman perheemme, niin sillä hetkellä me ymmärsimme kaiken.

Meidän vanhempamme olivat onnellisia, kun he lopulta löysivät meidät ja me olimme onnellisia, kun me omin silmin näimme heidät. Emme olleet varmaan koskaan itkeneet sillä tavalla.
Jokainen meistä löydettiin täysin terveinä, eikä meistä löydetty haavan haavaa, eikä naarmun naarmua, ei, vaikka sen piti olla lähes ihme. Niin, ihme kyllä, jokaisella meistä oli vain kyyneleet silmissä.

Silloin meidän koulumme rehtori päätti, että hän alkaa pitää metsässä joka vuosi retken, jossa kaikille koulun lapsille perheineen neuvotaan selviämistaitoja. Sen avulla me kaikki sitten oppisimme, miten voi aina löytää tien kotiin, olimmepa millaisessa hädässä tahansa.
Sen koommin ei kukaan olekaan enää eksynyt, ei, vaikka välillä sellaistakin yritettiin meilläpäin opettaa.


Miks te ette uskonu, vaikka tossa kirjassa varoitettiin vääristä kavereista?
- Me ei silloin vielä uskottu sellaiseen

Miks te ette uskoneet?
- Meillä ei ollut vielä luottamusta, että meilläpäin voisi tapahtua mitään.

Eikö?
- Ei

Minulla on
- Hyvä.

Minä toivon, siksi.
- Millaista se sinun toivosi sitten on?

Sellaista näkymätöntä.
- Niin. Meillä oli paljon vapautta, eikä kukaan siihen aikaan ehtinyt valvoa meitä, eikä katsella tarkemmin meidän perään. Meihin luotettiin, koska toivottiin, että me olisimme sen luottamuksen arvoisia.

Niin.
- Me emme enää sen jälkeen saaneet olla niin vapaasti, vaan meidän piti kantaa paljon enemmän vastuuta. Samalla kun opimme kantamaan vastuuta meistä itsestämme, me aloimme ymmärtämään enemmän ympärillämme tapahtuvia asioita.

Sen jälkeen me emme enää eksyneet väärään seuraan, ja meidänkin seuramme oli turvallisempaa, myös meitä pienemmille. Emme enää kurkkineet ja piileskelleet väärissä paikoissa. Se oli hyvin iso opetus meille ja koko paikkakunnallemme. Niin, se tuli pian kaikille hyvinkin selväksi.
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.
2. Tim. 2:24
Vastaa Viestiin