Tyyntä ennen myrskyä
Lähetetty: 12 Kesä 2022, 23:00
Tämäkin palsta hiljenee. Omerin laskenta päättyi tänään. Onko tänä vuonna valon juhla meille vai vieläkö jäämme odottamaan? Aloitin kirjoittamaan runoa, mutta se paisui sekalaiseksi kasaksi ajatuksia.
Hiljenneet on illat,
muistoissa on elämän virrat.
Katson metsän kaukaisuuteen,
valkeus pilkistää kuusien välistä.
Olisitpa se jo sinä, Herrani.
Tuuli humisee,
luonto kukkii kuin ennenkin.
Luonnon hiljaisuus puhuttaa,
kuin osa suurta näytelmää,
kaikki tietävät roolinsa.
Odotamme näytöksen väliaikaa,
kahvin tuoksu on nenässä.
Morsian odottaa kaiholla,
joko tänä kesänä lähdemme?
Saisimme pian häät osaksemme.
Näytöksen loppu tuntuu lähellä.
Emme tiedä esiripun taakse,
ken on paha palvelija?
Tiedämme vain lopun,
loppu on varsin hyvä.
Sulhanen saa morsionsa,
kärsimys on poissa.
Suuri rakkaustarina,
odotettu päätös.
Haikeus on maata kohtaan,
suru tänne jäävien vuoksi.
Ihmetys menneestä elämästä,
tekemättä jäi paljon,
sanomatta vielä enemmän.
Herralle kuitenkin riitän,
tämä tuskakin loppuu.
Se vaaleanpunainen maailma alkaa,
joka ei maassa ikinä toteutunutkaan.
Se odottaa tuolla ylhäällä,
ei kipua, eikä vaivaa.
Odotan kuin lapsi pääsyä Isän luokse.
Herrani on ollut hyvä,
olen saanut enemmän kuin ansainnut.
Ylpeys on kadonnut, omavaraisuus on poissa.
Syntisyydentunto kasvaa nöyryyden mukana,
miksi en muuttunut jo nuorena?
Kysymyslista Isälle kasvaa.
Näytetäänkö Niagaran putoukset?
Saammeko auttaa omiamme?
Aurinko laskee näkymättömiin,
tuulen humina yltyy.
Metsässä alkaa rapina,
eläimet tulevat esiin.
Paljon on, mitä emme näe.
Eläimet tietävät paikansa.
Luontokin huokaa.
Ihminen väsyy ennen maaliviivaa.
Viiva näkyy, tuntuen ettei koita.
Maallinen menettää merkityksensä.
Tunnen itsekin olevani näytelmässä.
Toisinaan epäilen näkevätkö muutkin.
Kuin sivuhenkilö, joka ei tänne kuulu.
Viallinen huonokin, mutta Herralle rakas.
Jeesus on ainoa iloni, joka kestää.
Alleviivaan Raamattuni täyteen,
jääköön oppikirjaksi tänne jääville.
Siinä on väriä enemmän kuin valkoista.
Niin kuin maailmassakin.
Tosin maailman väri on musta
Ympyrät tuppaavat sulkeutuvan.
Kaikki palaa alkuun, kukkanenkin kuihtuu.
Taivas odottaa ihmisiään.
Herra puhaltaa vielä niihin, jotka hoippuvat.
Keskeyttäneiden penkillä on ruuhkaa.
Asia jota enää odotan, siintää jossain.
Kuin aattoilta, työt on tehty.
Sanottavat on sanottu,
palstat hiljenevät,
Odotus vie ajatukset.
Josko tänään? Josko tänä vuonna?
Vanhurskaat odottaa,
kello käy.
Näytösaika on kulunut koho kohtaan,
ihmiset ei silti näe.
Askareet jatkuvat.
Pimeys lisääntyy,
odotus on suuri.
Tule pian, Rakas Jeesus,
me odotamme.
Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.
2. Timoteuskirje 4:7-8
Laitoin aiemmin palstalle kuvan siitä että ison pihakiven päällä kasvoi orvokki vuodesta toiseen vailla multaa. Viime kesänä se hävisi. Tänä vuonna se on tullut takaisin kiven viereen. Se on löytänyt kumppanin seurakseen. Menin ottamaan äsken siitä kuvaa, mutta toinen ikäänkuin nukkui. Tiedän että kaikki luonnossa tapahtuva ei ole Herrasta mutta itken silti. Sitä että mieheni nukkuu vielä ja siitä onnesta ja ilosta että olen uskaltanut hänelle jakaa sanaa, eikä hän laita enää vastaan. Ehkä hänkin herää.
(Piha on siis "ruopattu" puolentoista metrin syvyydestä, eli kaikki istuttamattomat kasvit mitkä kasvaa ovat tulleet tuulen mukana)
Hiljenneet on illat,
muistoissa on elämän virrat.
Katson metsän kaukaisuuteen,
valkeus pilkistää kuusien välistä.
Olisitpa se jo sinä, Herrani.
Tuuli humisee,
luonto kukkii kuin ennenkin.
Luonnon hiljaisuus puhuttaa,
kuin osa suurta näytelmää,
kaikki tietävät roolinsa.
Odotamme näytöksen väliaikaa,
kahvin tuoksu on nenässä.
Morsian odottaa kaiholla,
joko tänä kesänä lähdemme?
Saisimme pian häät osaksemme.
Näytöksen loppu tuntuu lähellä.
Emme tiedä esiripun taakse,
ken on paha palvelija?
Tiedämme vain lopun,
loppu on varsin hyvä.
Sulhanen saa morsionsa,
kärsimys on poissa.
Suuri rakkaustarina,
odotettu päätös.
Haikeus on maata kohtaan,
suru tänne jäävien vuoksi.
Ihmetys menneestä elämästä,
tekemättä jäi paljon,
sanomatta vielä enemmän.
Herralle kuitenkin riitän,
tämä tuskakin loppuu.
Se vaaleanpunainen maailma alkaa,
joka ei maassa ikinä toteutunutkaan.
Se odottaa tuolla ylhäällä,
ei kipua, eikä vaivaa.
Odotan kuin lapsi pääsyä Isän luokse.
Herrani on ollut hyvä,
olen saanut enemmän kuin ansainnut.
Ylpeys on kadonnut, omavaraisuus on poissa.
Syntisyydentunto kasvaa nöyryyden mukana,
miksi en muuttunut jo nuorena?
Kysymyslista Isälle kasvaa.
Näytetäänkö Niagaran putoukset?
Saammeko auttaa omiamme?
Aurinko laskee näkymättömiin,
tuulen humina yltyy.
Metsässä alkaa rapina,
eläimet tulevat esiin.
Paljon on, mitä emme näe.
Eläimet tietävät paikansa.
Luontokin huokaa.
Ihminen väsyy ennen maaliviivaa.
Viiva näkyy, tuntuen ettei koita.
Maallinen menettää merkityksensä.
Tunnen itsekin olevani näytelmässä.
Toisinaan epäilen näkevätkö muutkin.
Kuin sivuhenkilö, joka ei tänne kuulu.
Viallinen huonokin, mutta Herralle rakas.
Jeesus on ainoa iloni, joka kestää.
Alleviivaan Raamattuni täyteen,
jääköön oppikirjaksi tänne jääville.
Siinä on väriä enemmän kuin valkoista.
Niin kuin maailmassakin.
Tosin maailman väri on musta
Ympyrät tuppaavat sulkeutuvan.
Kaikki palaa alkuun, kukkanenkin kuihtuu.
Taivas odottaa ihmisiään.
Herra puhaltaa vielä niihin, jotka hoippuvat.
Keskeyttäneiden penkillä on ruuhkaa.
Asia jota enää odotan, siintää jossain.
Kuin aattoilta, työt on tehty.
Sanottavat on sanottu,
palstat hiljenevät,
Odotus vie ajatukset.
Josko tänään? Josko tänä vuonna?
Vanhurskaat odottaa,
kello käy.
Näytösaika on kulunut koho kohtaan,
ihmiset ei silti näe.
Askareet jatkuvat.
Pimeys lisääntyy,
odotus on suuri.
Tule pian, Rakas Jeesus,
me odotamme.
Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.
2. Timoteuskirje 4:7-8
Laitoin aiemmin palstalle kuvan siitä että ison pihakiven päällä kasvoi orvokki vuodesta toiseen vailla multaa. Viime kesänä se hävisi. Tänä vuonna se on tullut takaisin kiven viereen. Se on löytänyt kumppanin seurakseen. Menin ottamaan äsken siitä kuvaa, mutta toinen ikäänkuin nukkui. Tiedän että kaikki luonnossa tapahtuva ei ole Herrasta mutta itken silti. Sitä että mieheni nukkuu vielä ja siitä onnesta ja ilosta että olen uskaltanut hänelle jakaa sanaa, eikä hän laita enää vastaan. Ehkä hänkin herää.
(Piha on siis "ruopattu" puolentoista metrin syvyydestä, eli kaikki istuttamattomat kasvit mitkä kasvaa ovat tulleet tuulen mukana)