Erämaa
Lähetetty: 13 Huhti 2022, 19:48
Haluamme sitä tai emme niin se koittaa meistä kaikille. Tiedämme sen koittavan, mutta sen kohdatessa emme välttämättä ymmärrä sen olevan päällä.
Siinä kysytään uskon lujuutta, kun taivas hiljenee ja tuntuu että rukouksiin ei vastata. Olenko mokannut? Onko minut hyljätty?
Uutena uskovana, heikkona olemisessa on usein se etu, että Herra on meissä heikoissa väkevä. Mutta heikoksi voi sortua erämaa ajassakin. Meitä kaikkia testataan ja koetellaan. Ei avata ovia mihin hakkaamme ja kun taivas hiljenee ainakin niiden pyyntöjen osalta, mihin haluaisimme vastauksen niin tuntuu että olemme omillamme.
Kuin sellainen valkoinen suuri tyhjyys. Kuin suoraan painajaisesta suuri talo, missä on vain valkoisia käytäviä ja mikään ovi ei aukene. Olen lapsesta asti nähnyt samaa toistuvaa painajaista jossa astun rappusissa harhaan. Herään joka kerta samaan putoamisen tunteeseen. Tälle taitaa olla kyllä joku nimikin ja painajainen saattaa johtua motorisiin syihin liittyvästä taustasta, mutta merkittävää lienee se, että en muista parin vuoden sisään enää tuota nähneeni. Ehkä sattumaa tai ehkä siitä syystä, että on nykyään lähempänä Herraa. Oli putoamisemme sitten fyysistä, henkistä tai uskonnollista niin selvää on se, että sitä ei kukaan haluaisi kokea eikä varsinkaan kokea uudestaan.
Näissä hetkissä on hyvä turvautua siihen tietoon, että rukouksemme kyllä kuullaan vaikka niihin ei vastata. Ei vastata meidän toivomassamme ajassa eikä edes välttämättä meidän toivomallamme tavalla.
Syvässä erämaa ajassa on luotettava siihen, että olemme Jumalan omia lapsia. Jeesus on verellään maksanut meistä kovan hinnan. Meitä ei hylätä koskaan, vaikka pitkä hiljaisuus saattaa antaakin meille tunteen tästä. Pitkän linjan uskovalle saattaa olla kova pala katsoa, kun toinen uudempi uskossaan saa näkyjä ja vahvistuksia. Miksi ei minulle anneta vaikka olen palvellut pidempään?
En luonnollisestikaan ihmisenä ole tähän kykeneväinen vastaamaan, mutta uskoisin että erämaa ajat ovat silti meille hyväksi. Lapsistakaan ei välttämättä kasva nöyriä ihmisiä, jos he saavat aina kaiken ja valmiiksi katetulle lautaselle.
Erämaa ajat saavat meidät etsimään kovemmin Herraa ja turvautumaan Häneen tiukemmin. Niin kauan, kun me pärjäämme omin voimin me emme tarvitse Herraa. Jos me emme käy erämaa aikaa läpi, ei meillä ole kokemusta opettaa ketään vastaavassa tilanteessa.
Herra ei ketään hylkää, ei edes pahinta syntiin langennutta ihmistä, niin kuin vertaus lammaspaimenesta meille opettaa. Erämaa ajassa saattaa helpottaa turvautua myös siihen tunteeseen kun tulimme uskoon. Kun vastaus ja armo tuli. Kun ovet aukeni ja valo tuli elämään ja meistä tuntui voittamattomilta sillä hetkellä.
Tai korjaan, kun meille annettiin mahdollisuus tulla uskoon kuten Luther katekismuksessaan muotoilee:
Jumala tietää tulevat tiemme ja tarkoituksemme. Nöyryys on meidän asumme ja sillä pärjäämme. Sillä olisi pärjätty jo paratiisissa, kun oltaisiin pysytty nöyränä Jumalalle eikä omin voimin lähdetty koettamaan onneamme.
Kiitos on pieni sana, mutta sen kuuluisi raikua huuliltamme silloinkin kun olemme pohjalla. Kiittää jolaisesta päivästä. Kun meille ei vastata, kun rukouksiamme ei tunnuta kuulevan ja silloinkin kun meitä koetellaan. Olla nöyränä Jumalan edessä. Kiitos Jumalani, että saan turvata Sinuun. Kiitos Jumalani että saan rakastaa vaikka en saisikaan siitä vastinetta, kiitos että saan ylistää Nimeäsi vaikka et minulle vastaisikaan, kiitos Jeesus Kristus, että minunkin puolestani vuodatit veresi maahan, kiitos Jeesus että Sinun ristintyön ansiosta minä saan luottaa rakkauteesi ja armoosi joita en teoillani voisi ikinä ansaita. Kiitos että saan uskoa ja minut on kutsuttu uskomaan.
Siinä kysytään uskon lujuutta, kun taivas hiljenee ja tuntuu että rukouksiin ei vastata. Olenko mokannut? Onko minut hyljätty?
Uutena uskovana, heikkona olemisessa on usein se etu, että Herra on meissä heikoissa väkevä. Mutta heikoksi voi sortua erämaa ajassakin. Meitä kaikkia testataan ja koetellaan. Ei avata ovia mihin hakkaamme ja kun taivas hiljenee ainakin niiden pyyntöjen osalta, mihin haluaisimme vastauksen niin tuntuu että olemme omillamme.
Kuin sellainen valkoinen suuri tyhjyys. Kuin suoraan painajaisesta suuri talo, missä on vain valkoisia käytäviä ja mikään ovi ei aukene. Olen lapsesta asti nähnyt samaa toistuvaa painajaista jossa astun rappusissa harhaan. Herään joka kerta samaan putoamisen tunteeseen. Tälle taitaa olla kyllä joku nimikin ja painajainen saattaa johtua motorisiin syihin liittyvästä taustasta, mutta merkittävää lienee se, että en muista parin vuoden sisään enää tuota nähneeni. Ehkä sattumaa tai ehkä siitä syystä, että on nykyään lähempänä Herraa. Oli putoamisemme sitten fyysistä, henkistä tai uskonnollista niin selvää on se, että sitä ei kukaan haluaisi kokea eikä varsinkaan kokea uudestaan.
Näissä hetkissä on hyvä turvautua siihen tietoon, että rukouksemme kyllä kuullaan vaikka niihin ei vastata. Ei vastata meidän toivomassamme ajassa eikä edes välttämättä meidän toivomallamme tavalla.
Syvässä erämaa ajassa on luotettava siihen, että olemme Jumalan omia lapsia. Jeesus on verellään maksanut meistä kovan hinnan. Meitä ei hylätä koskaan, vaikka pitkä hiljaisuus saattaa antaakin meille tunteen tästä. Pitkän linjan uskovalle saattaa olla kova pala katsoa, kun toinen uudempi uskossaan saa näkyjä ja vahvistuksia. Miksi ei minulle anneta vaikka olen palvellut pidempään?
En luonnollisestikaan ihmisenä ole tähän kykeneväinen vastaamaan, mutta uskoisin että erämaa ajat ovat silti meille hyväksi. Lapsistakaan ei välttämättä kasva nöyriä ihmisiä, jos he saavat aina kaiken ja valmiiksi katetulle lautaselle.
Erämaa ajat saavat meidät etsimään kovemmin Herraa ja turvautumaan Häneen tiukemmin. Niin kauan, kun me pärjäämme omin voimin me emme tarvitse Herraa. Jos me emme käy erämaa aikaa läpi, ei meillä ole kokemusta opettaa ketään vastaavassa tilanteessa.
Herra ei ketään hylkää, ei edes pahinta syntiin langennutta ihmistä, niin kuin vertaus lammaspaimenesta meille opettaa. Erämaa ajassa saattaa helpottaa turvautua myös siihen tunteeseen kun tulimme uskoon. Kun vastaus ja armo tuli. Kun ovet aukeni ja valo tuli elämään ja meistä tuntui voittamattomilta sillä hetkellä.
Tai korjaan, kun meille annettiin mahdollisuus tulla uskoon kuten Luther katekismuksessaan muotoilee:
Me emme ole mitään ilman Jumalaa, me emme pysty mihinkään uskossa ilman Jumalaa ja me emme saa kunniaa mistään mikä Jumalalta on tullut. Olemme Jumalan lapsia ja väittäisin että uskossaan parhaiten pysyy olemalla niin sanotusti polvillaan Herran edessä. Enkä tarkoita islamin uskoista kontaamista, vaan hengellistä polvillaan oloa.Minä ”uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä Hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut Evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla Hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.”
Jumala tietää tulevat tiemme ja tarkoituksemme. Nöyryys on meidän asumme ja sillä pärjäämme. Sillä olisi pärjätty jo paratiisissa, kun oltaisiin pysytty nöyränä Jumalalle eikä omin voimin lähdetty koettamaan onneamme.
Kiitos on pieni sana, mutta sen kuuluisi raikua huuliltamme silloinkin kun olemme pohjalla. Kiittää jolaisesta päivästä. Kun meille ei vastata, kun rukouksiamme ei tunnuta kuulevan ja silloinkin kun meitä koetellaan. Olla nöyränä Jumalan edessä. Kiitos Jumalani, että saan turvata Sinuun. Kiitos Jumalani että saan rakastaa vaikka en saisikaan siitä vastinetta, kiitos että saan ylistää Nimeäsi vaikka et minulle vastaisikaan, kiitos Jeesus Kristus, että minunkin puolestani vuodatit veresi maahan, kiitos Jeesus että Sinun ristintyön ansiosta minä saan luottaa rakkauteesi ja armoosi joita en teoillani voisi ikinä ansaita. Kiitos että saan uskoa ja minut on kutsuttu uskomaan.
