Uskovien vainot
Lähetetty: 23 Helmi 2016, 11:53
Uskovainen isäni, joka on jo kymmeniä vuosia sitten kuollut, varoitteli aina uskovien vainoista. Kehotti olemaan varautunut ja valmis hengellisesti, kun ne alkavat.Viime vuosiin asti asia on tuntunut kaukaiselta ja melko mahdottomaltakin. Hyvinvointi ja rauha ovat olleet osanamme jo kauan. Uskovien vainot ovat kaukana. Mutta kuinka kauan?
Tunnen hengessäni, että olemme ihan vainojen kynnyksellä. Täällä Suomessakin.
Herää kysymys: kuinka valmiita olemme? Meillä on talot ja autot ja muut vempeleet, rahaa on ja ajatus, että kaiken voi menettää, kaukainen.
Miten kiintyneitä olemme maallisiin? (Oman raadollisuuteni olen käytännössä taas viime aikoina todennut, kun elämässä on ollut vastoinkäymisiä. Ei mitään dramaattista, pikemminkin pieniä ongelmia, mutta paljon. Mies kaatui liukkaalla, olkapää ja oikea käsi tosi kipeät, pesukone hajosi, auto hajosi ym.)
"Vaino", jota tähän asti olemme kokeneet, on kyllä johtunut uskovaisuudesta, mutta on luonteeltaan sellaista, että siitä seuraa aina vain vahvempi muukalaisuuden tunne. Pientä jäynää töissä, ulkopuolelle jättämistä, naapurien suoranaista valhepuhetta ja juoruamista. Kerran tosin tapahtui jotain merkillistä. Meillä on kesäaikaan pihalla lipputangossa isännänviiri, sellainen perus- siniristiviiri. Se on kaunis silloinkin, kun roikkuu tuulettomana pitkin tankoa. Olin kerännyt omenia puista ja tikkaat olivat jääneet pihalle. Yöllä viirin alaosa oli revennyt kolmeen osaan, punoutunut köysimäiseksi ja mennyt kolmeen tiukkaan solmuun. Vähempikin järki riittää tajuamaan, ettei sellainen itsestään synny. (Varsinkin, kun tietää miten noituudessa kolmella solmulla köydessä loitsuttiin kirouksia).
Varsinaista vainoa, hengenvaaraa ja kaiken menettämistä, ei ole vielä ollut.
Olen lukenut paljon hengellisiä kirjoituksia, mutta ennen kaikkea raamattua. Oikein järjestelmällisesti nykyään. Yritän myös oppia ulkoa raamatunjakeita. Sana on tullut rakkaaksi. Hengen miekka on taistelussa tärkeä. Samoin rakkaus toisiin uskoviin on lisääntynyt.
Miten te muut koette?
Tunnen hengessäni, että olemme ihan vainojen kynnyksellä. Täällä Suomessakin.
Herää kysymys: kuinka valmiita olemme? Meillä on talot ja autot ja muut vempeleet, rahaa on ja ajatus, että kaiken voi menettää, kaukainen.
Miten kiintyneitä olemme maallisiin? (Oman raadollisuuteni olen käytännössä taas viime aikoina todennut, kun elämässä on ollut vastoinkäymisiä. Ei mitään dramaattista, pikemminkin pieniä ongelmia, mutta paljon. Mies kaatui liukkaalla, olkapää ja oikea käsi tosi kipeät, pesukone hajosi, auto hajosi ym.)
"Vaino", jota tähän asti olemme kokeneet, on kyllä johtunut uskovaisuudesta, mutta on luonteeltaan sellaista, että siitä seuraa aina vain vahvempi muukalaisuuden tunne. Pientä jäynää töissä, ulkopuolelle jättämistä, naapurien suoranaista valhepuhetta ja juoruamista. Kerran tosin tapahtui jotain merkillistä. Meillä on kesäaikaan pihalla lipputangossa isännänviiri, sellainen perus- siniristiviiri. Se on kaunis silloinkin, kun roikkuu tuulettomana pitkin tankoa. Olin kerännyt omenia puista ja tikkaat olivat jääneet pihalle. Yöllä viirin alaosa oli revennyt kolmeen osaan, punoutunut köysimäiseksi ja mennyt kolmeen tiukkaan solmuun. Vähempikin järki riittää tajuamaan, ettei sellainen itsestään synny. (Varsinkin, kun tietää miten noituudessa kolmella solmulla köydessä loitsuttiin kirouksia).
Varsinaista vainoa, hengenvaaraa ja kaiken menettämistä, ei ole vielä ollut.
Olen lukenut paljon hengellisiä kirjoituksia, mutta ennen kaikkea raamattua. Oikein järjestelmällisesti nykyään. Yritän myös oppia ulkoa raamatunjakeita. Sana on tullut rakkaaksi. Hengen miekka on taistelussa tärkeä. Samoin rakkaus toisiin uskoviin on lisääntynyt.
Miten te muut koette?