Pelastussanoma

Toipumisen tie - Olli Kariste Vapaaksi riippuvuuksista



1. Tunnusta väärät reaktiosi!

Ensin meidän täytyy oppia menneisyyden tunnustaminen. Meidän täytyy tunnustaa väärät reaktiomme niitä kohtaan, jotka ovat meitä loukanneet ne eivät välttämättä ole vääriä, epäoikeudenmukaisia - vääriä ne ovat meitä itseämme kohtaan. Ne ovat meille itsellemme vääriä, koska niiden kautta lannistumme ja ne tulevat jatkuvasti meitä vastaan haitaten meitä.

Ne ovat myös epäoikeudenmukaisia, koska Jumala rakastaa meitä eikä halua meidän kärsivän niistä. Voimme puhua tässä yhteydessä myös vääränlaisesta sairauden tunnosta, jolla tarkoitan vanhempieni haavojen kantamista mukanani turhana painolastina.

Tunnustamme väärät reaktiomme, koska oikeastaan rankaisemme itseämme niistä asioista ja teoista, joita toiset ihmiset ovat tehneet meille jopa useita vuosia sitten, eikä siinä ole mitään järkeä. Se on myös tuhoavaa, ellemme ymmärrä tätä väärien reaktioittemme tunnustamista.

Raamatullisesti tunnustaminen tarkoittaa samaa mieltä olemista Jumalan kanssa. Hyväksymme, että mitä Jumala haluaa meidän tunnustavan, on myös sitä, mihin Hän sitoutuu näin tehdessämme.



2. Anna anteeksi niille, jotka ovat sinua loukanneet.

Tiedän, että tämä on hyvin moniselitteinen ja ihmisiä moniin mielipiteisiin jakava lause. Toipumisemme tiellä se on kuitenkin välttämätön. Selitän tarkemmin. Meidän täytyy antaa anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet meitä väärin tai epäoikeudenmukaisesti. Se on oikein, koska Jumalan sana sanoo niin. Se on myös valinnan ja tahdon asia. Anteeksianto on valinta siinä missä katkeruuskin. Voimme valita kummassa leirissä ja mielentilassa haluamme loppuelämämme viettää.

Anteeksiantaminen sisältää myös itsellemme anteeksiantamisen. Se on joskus vielä vaikeampaa. Monille addikteille tämä kysymys on hyvin merkittävä ja sen tajuaminen pohjiaan myöten voi viedä aikaa, mutta se tie on samalla toipumisemme tie.

Usein olemme haluttomia antamaan anteeksi jollekulle, joka on loukannut meitä, koska emme tunne, että hän sitä ansaitsisi. Mutta kyse ei ole siitä, että hän olisi sen ansainnut, vaan että me itse olemme sen ansainneet. Tämä oli käänteentekevä havainto ja oivallus omassa elämässäni. Se liittyi myös itseni armahtamiseen, hyväksymiseen ja arvostamiseen.

Armo on kristinuskomme kulmakivi. Armo on osaksemme tullutta ansaitsematonta rakkautta. Jotain tällaista mie-lenlaatua tässä tarkoitan. Meidän ei tule kärsiä yhtään siitä, mitä joku toinen on tehnyt meille ehkäpä vuosia sitten. Me ansaitsemme vapauden Kristuksessa anteeksiantamalla niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet! Olemme niiden ihmis-ten orjia niin kauan kuin elämme anteeksiantamattomuu-dessa heitä kohtaan. Mikään helppo asia tämä ei ole ymmärtää, mutta itsemme hoitamisen kannalta välttämätöntä. Voimme valita joko rauhan tai rauhattomuuden sydämeemme.

Jumala haluaa meidän olevan vapaita ja eheitä, jotta voisimme auttaa toisiamme saamaan tämän saman vapau-den. "Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on sinulle tehnyt." (Luuk. 8:39) Jeesus sanoi tämän miehelle, josta riivaajat olivat lähteneet. Jotain samaa koin itse oman parantumisprosessini aikana yhdessä pastori Jon Earglen kanssa Titusvillessä, pienessä Floridan kaupungissa. Jonin kärsivällisyys, pitkämielisyys, rakkaudellisuus ja lämpö Pyhän Hengen yhteydessä sulattivat minut tunnustamaan ja antarmaan anteeksi monille omat väärät reaktioni heitä ja itseäni kohtaan, jotka olivat minua vaivanneet vuosia. Yhtei-sen rukouksen ja unohtamisen kautta ymmärsin päässeeni johonkin aivan uuteen vapauteen niistä ihmisistä, jotka olivat minua vuosia pitäneet monin tavoin siteissään.




3. Rukous ja unohtaminen

Kolmas askel on rukous ja rukousnäky siitä, että Jeesus haluaa hoitaa meidät kokonaan terveiksi ja toimiviksi Hänen maailmassamme. Meidän täytyy sallia Jeesuksen tulla tähän opetuslapsikseen tässä niin kovin sairaassa ja rikkinäisessä yhteiseen prosessiimme Pyhän Henkensä kautta. Tämä on päätösaskel, jonka aikana luovutamme ne asiat Jumalalle, joista Hän Henkensä kautta on meille puhunut. Luovutamme esim pelkomme, itsesäälimme, katkeruutemme, riittämättömyydentuntomme, auktoriteettipelkomme ja itsetuhoisen käyttäytymisemme. Luovutamme nämä tunne ja asia kerrallaan rukouksessa ja sallimme Jeesuksen tulla rukouksen kautta näihin kipuihimme ja menneisyytemme haavoihin. Meidän on täysin antauduttava vastaanottamaan se tosiasia, että Jeesus haluaa siirtää nämä kipujemme terävät vuorenhuiput "niin kauaksi kuin itä on lännestä".

Inhimillisesti katsoen meillä on kovin vähän mahdollisuuksia ja tahtoa antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä kipeästi loukanneet ja aiheuttaneet niin paljon tuskaa; myös alitajuntaamme jäänyttä tiedostamatonta tuskaa.

Kysymme ehkä, miten muistomme voisivat kadota ja minne. Muistot kyllä usein säilyvät, eivätkä ne mihinkään katoa, mutta pahin terä ja kipu niistä häviää luovutettuamme ne Jeesukselle ja Hänen ristinsä juurelle. Ne arpeutuvat vähitellen vain muistoiksi muiden joukossa, joista voimme jo kertoa muillekin ilman tuskaa ja kyyneleitä. Ne eivät ole enää avonaisia haavoja tai juuri paranemassa olevia rupia, vaan ne ovat menneisyytemme arpia.

Aikoinaan löin kirveellä jalkaani ja siihen tuli iso haava, joka vuoti paljon verta. Se märki alkuun pitkään ja sen päälle kasvoi rupi, Revin sen ruven monesti uudelleen auki saaden haavan jälleen vuotamaan. Taas uudelleen se tulehtui. Vähitellen ajan myötä se arpeutui, eikä se enää märkinyt eikä siihen koskenut. Lopulta unohdin koko arven olemassaolon. Arpi on muistona olemassa, mutta se ei enää ole kipeä.

Kun olemme käyttäneet riittävästi aikaa näiden kolmen askeleen läpikäymiseen, pitäisi kaikki kipeät muistot olla poispyyhityt ikuisiksi ajoiksi eikä niiden enää tulisi vaivata meitä. Kuulostaako liian ihanteelliselta ja liian helpolta tavalta eheytyä Jumalan armossa?

Kaikki omat lankeemukseni ja tekoni, joita en vuosiin ole voinut antaa anteeksi itselleni, ovat myös poispyyhityt ja voin alkaa kulkea uusin voimin uusissa askelissa, jotka Jumala on kohdalleni suunnitellut. Pääsen vapaaksi sisäisistä kahleistani ja siteistäni, jotka ovat sitoneet minut omavoi-maisuuteeni. Usein saatana on rusikoinut minua juuri sieltä, missä olen ollut haavoittuvimmillani. Nämä kahleet irtoavat Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä, eikä niillä ole enää tilaa eikä sijaa minussa. Otan tämän uskossa vastaan ja alan elää Kristuksessa voittajan elämää lohduttaen ja armahtaen myös itseäni. Voin itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, koska ymmärrämme, että olemme saaneet kaiken itse armosta vain Hänen laupeutensa, armonsa ja hyvyytensä tähden.

Ihmeellistä miten tämä toipuminen etenee. Jeesus rakastaa sinua ja haluaa parantaa kaikki haavasi, koska Hän on ne itse kaikki läpikäynyt ja läpielänyt. Hän tulee suoraan sinun elämäntilanteeseesi ja kohtaa sinut kuten syntisen naisen, Pietarin hiilivalkealla tai Sakkeuksen puun alla. Hän näkee juuri sinut yksilönä ja on kiinnostunut olemaan kasvotusten suoraan sinuun henkilökohtaisesti. Hän luo silmänsä sinuun ja armahtaa, koska olet Hänelle rakas lapsi. Hän haluaa myös täyttää kaikki tarpeesi, joita vaille olet lapsena jäänyt: rakkautta, hyväksyntää, arvostusta ja ehdotonta läsnäoloa. Jumala ei tarvitse syyllisyyttäni, eikä minunkaan tarvitse sitä mukanani kantaa.

Jaan nyt kirjasta vielä "Timon" stoori kirjoituksen, koska se liippaa niin montaa keski-ikäistä ja sitä vanhempaa sukupolvea. Ylisukupolviset traumat on monessa perheessä esteenä parantamiselle ja anteeksiannolle.

Ja suurin osa haitallisesta käytöksestämme peilaa juurikin lapsuuden tapahtumiin joiden myötä elämäämme on tullut turvattomuutta, vihaa ja/tai pakenemista eri riippuvuuksiin.



"Timon" stoori


Tämä olkoon esimerkkinä toipumisesta tunnistamisen, ymmärtämisen, tunnustamisen, anteeksiannon ja rukouksen kautta. Miten kaikki voi muuttua, vaikka elämänlanka on välillä ohut. Miten voi vielä selvitä kaikesta huolimatta hengissä?


Oli yō ja 2-vuotias Timo nukkui sängyssään rauhallisesti. Hänen isänsä tuli kotiin juovuksissa keskellä yötä kolisten ja kaatuillen ympäriinsä pimeässä talossa etsiessään kovaäänisesti valonappulaa. Melu herätti pienen Timon ja hän alkoi peloissaan itkeä. Hänen isänsä löysi oven hänen huoneeseensa ja huusi: "Turpa kiinni, kakara ja mene siitä pehkuihin ja vähän äkkiä!" Pelästynyt, puolinukuksissa oleva lapsi huusi vielä enemmän. Kauhistunut lapsi alkoi kirkua henkensä hädässä, ja lopulta isä otti ja heitti tämän seinää päin.

Tämän illan tapahtumien seurauksena Timo oli sairaalassa useita kuukausia. Hänen ensimmäiset tunteensa olivat kipu ja pelko. Vähän sen jälkeen hän alkoi myös tuntea vihaa ja hyljätyksitulemista. Hän oli isälleen tosi vihainen ja raivoissaan siitä, miten oli tullut kohdelluksi.

Ajan kuluessa hyljätyksitulosta alkoi kasvaa katkeruus, kauna ja kapinallisuus isää kohtaan. Seuraavien vuosien aikana tämä väärinkohtelu vielä toistui, eikä enää koskaan Timon ja hänen isänsä välille kehittynyt läheisyyttä, yhteyttä tai minkäänlaista rakkautta.

Sitten myöhemmin isä muuttuu ja tulee uskoon Timon ollessa 10-vuotias, Isä yrittää todella olla hyvä isä ja korvata kaiken tapahtuneen lapselleen, mutta Timo jatkaa yhä kapinointiaan häntä vastaan. Hän alkaa kapinoida myös kaikkea auktoriteettia ja virkavaltaa vastaan. Hänestä kapinallinen.

Isä on todellakin muuttunut, mutta vanha haava kalvaa yhä jossain taka-alalla vaikuttaen Timon omanarvontuntoon ja itsetuntoon. Tätä jatkuu koko teini-iän, kunnes Timo muuttaa pois kotoaan.

Timo menee naimisiin 20-vuotiaana ja kahden seuraavan vuoden aikana hän saa kaksi lasta. Pojan ja tyttären. Timon isä kuolee Timon ollessa 28-vuotias. Timo lähtee hakemaan apua ongelmiinsa 30-vuotiaana. Hän kertoo stooriaan, ja vaikuttaa reagoivan hyvin voimakkaasti vihalla vaimoaan ja lapsiaan kohtaan, etenkin poikaansa kohtaan.

Timon tullessa mukaan toipumisryhmään puhuimme siellä sisäisestä eheytymisestä ja siitä, miten menneisyyyden kipeistä muistoista voi parantua. Timon kokemus kaksivuotiaana oli varmasti hänen elämänsä kovimpia kokemuksia. Puhuimme muistojen eheytymisestä kolmen askeleen avulla. "Timo, tunnustamisessa ensimmäinen askel on tunnustaa väärät reaktiot isääsi kohtaan ja sitä tekoa kohtaan, mitä hän oli tehnyt sinulle."

"Minäkö muka tunnustaisin jotain sellaista, pidätkö minua ihan hulluna? Isä hakkasi minut 2-vuotiaana henkihieveriin ja nyt minun pitäisi tunnustaa se. Isän tässä pitäisi tunnustaa, eikä minun. Etsi isä vaikka kuolleena."

Tämän Timon ensireaktion jälkeen puhuimme siitä, mitä tarkoitamme "väärillä reaktiomalleilla". Hänen tunteensa olivat oikeutettuja. Kipu, pelko ja viha olivat hyvin oikeutettuja tunteita siitä, mitä hän oli kokenut. Myös syytökset isää kohtaan olivat oikeutettuja, siitä ei ollut kysymys. Isä oli 100% syyllinen tähän kaikkeen. Miten sitten tämä väärä reaktiomalli on ymmärrettävissä siten, että se toimisi Timon parhaaksi tässä tilanteessa? Miksi täytyy tunnustaa, että se oli väärin?

Timon reaktio oli väärin, koska se oli kaikin puolin väärin juuri häntä itseään kohtaan. "Timo, Jumala rakastaa sinua, eikä Hän halua, että sinä kärsit enää tästä kivusta. Hän haluaa, että elät ehyttä ja täyteläistä elämää, etkä voi elää täysillä kun sisälläsi on niin paljon vihaa, pelkoa, katkeruutta, häpeää ja hylkäämisen tuskaa. Se vaikuttaa sinussa sen, että reagoit yhä väärin muita kohtaan, varsinkin rakkaitasi kohtaan, vaimoasi ja poikaasi.

Oikeastaan rankaiset itseäsi kun rankaiset heitä siitä, mitä isäsi teki sinulle 28 vuotta sitten! Ja se on täysin järjetöntä ja epäoikeudenmukaista sinua itseäsi kohtaan. Ja on täysin järjetöntä antaa sen jatkua yhä samanlaisena katkaisematta tätä kehää. Tätä tarkoitamme väärällä reaktiolla."

Timo päätti ottaa ensimmäisen askeleen tunnustamalla sen kaiken vihan, pelon ja hylkäämisen, mikä liittyi hänen isäänsä. Timo tiedosti, että nämä reaktiot olivat todellakin epäoikeudenmukaisia häntä itseään kohtaan. Se oli tässä oleellista, eikä tämä tunnustaminen lainkaan koskenut hänen isäänsä. Se koski tässä tapauksessa vain Timoa itseään, koska se oli väärin häntä kohtaan, eikä se ollut oikein, että isä hallitsi häntä vielä haudasta käsin tänä päivänä.

Timo ei enää halunnut tuntea näitä tuskia ja koki vapau-tuksen kaikista niistä. Jumalan anteeksianto puhdisti hänet puhtaaksi kaikista niistä vaikutuksista ja tunteista, joita hän oli kantanut vuosia syvällä sisimmässään. "Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh.1:9) Jatkoimme Timon kanssa keskustelua.

"Vasta tämän jälkeen voit ottaa toisen askeleen tässä muistojen eheytymisen tiellä. Vasta nyt olet todellakin ensimmäistä kertaa valmis antamaan isällesi anteeksi. Ilman tätä ensimmäisen vaiheen ymmärrystä ja tunnustamista se ei olisi ollut mahdollista."



Yrittäminen antaa anteeksi ilman tätä tunnustamisvaihetta, on juuri sitä mistä usein sanotaan, etten voi antaa anteeksi jollekin. On kysymys siitä, ettei se tunnu oikealta eikä toinen ansaitse anteeksiantoani. Ei varmaankaan ole oikein eikä tunnu ansaitulta, mutta itsemme kannalta tämän ymmärtäminen on oleellista. Usein vielä haluamme mennä sen ihmisen luokse, joka on meitä loukannut, yrittämättä ennen kohtaamistamme itse käydä läpi oleellista ensivaihetta. Vaikeus antaa anteeksi johtuu juuri tästä, mutta tämä toimin-tamalli ei koske tunteita, vaan koska se on oikein ymmärtää itsemme kannalta. Voi kerrankin hyvällä omallatunnolla olla itsekäs ja haluta parantumista itsensä tähden.


Jumalan osuus ja Timon osuus:

Jumala sitoutuu näin tähän parantumistyöhönsä oman luonteensa takia riippumatta siitä, ansaitsemmeko sitä vai emme. Eikä Jumala halua, että kannamme itsessämme sellaisia haavoja, joita joku muu on elämäämme kipeästi aiheuttanut.

Useimmat kristityt eivät kuitenkaan halua tehdä mitään ponnisteluja palatakseen jonkin ihmisen luo yrittämään jotain anteeksiantopalaveria, eikä se välttämättä ole tarpeenkaan. Usein se ei ole mahdollistakaan, mikäli asianomainen on kuollut. Siksi anteeksianto toimii parhaiten juuri näin kuvatulla tavalla.

Ellemme toimi näin, paholainen ja pimeyden vallat riistävät meiltä sen vapauden ja totuuden kohtaamisen, mitä varten olemme luodut Jumalan kuviksi ja Jumalan temppeleiksi.

Timon stoorissa Timo oli ollut poissa kotoaan jo 12 vuotta ja isä kuolleena jo 2 vuotta, miten hänen olisi ollut edes mahdollista päästä kertomaan isälleen tästä uudesta ymmärryksestään! Siksi myös henkilökohtainen kohtaaminen ei aina ole tarpeen. Jeesus haluaa todellakin tulla tilanteisiimme ja kohdata meidät niin, etteivät nämä haavat enää koskaan pääse näin vahingoittamaan uudelleen.


Tunnustamisen, anteeksiannon ja rukouksen kautta pääsemme vapauteen myös kaikesta syyttelemisestä ja selittelemisestä eri verukkein sitä, minkä kuitenkin ymmärrämme Jumalan tahdoksi. Tämä sallii samalla meidän kokea myös Jumalan anteeksiantoa.

Itse olen tämän mallin avulla päässyt selvyyteen ja vapauteen niin kipeästä veli- kuin isäsuhteestani. Erityisen kipeästi minuun aina ennen sattui raamatunlause: "Joka sanoo valkeudessa olevansa, mutta vihaa veljeänsä, se on yhä pimeydessä" (1. Joh. 2:9). Itse aloin vasta useita vuosia veljeni kuoleman jälkeen käsitellä tätä anteeksiantoasiaa ja katkeruuttani.





Tuomitseminen

Tuomitessamme kohdistamme toiseen ihmiseen vihaa, kostonhalua ja katkeruutta. Emme anna Jumalan puolustaa meitä vaan turvaudumme synnillisiin keinoihin. Tuomiot jäävät sydämeemme ja saavat meidät tekemään sitä, mistä olemme toisia tuominneet.

Oikea tapa kohdata loukkaus tai vääryys on viedä asia Jumalalle. Psalmissa 62 puhutaan sielun hiljentymisestä Jumalan edessä. Olet voinut myös tuomita vanhempiesi lisäksi opettajiasi, auktoriteettejä yleensä, juppeja, juutalaisia, helluntailaisia, venäläisiä, miehiä, naisia, autoilijoita jne.


Siellä missä kylvät tuomiota, niität kirousta. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Tämä on ikävä kyllä useimmiten totista totta, johon törmäämme eheytymismatkallamme. Se on myös yksi näitä elämämme peruslakeja. Siirrä tuomiot Jumalalle ja anna ristin sovittaa ne. Näin saat siunauksen ja parantumisen elämääsi.

Valitse parannuksenteko ja muutos. Salli Jumalan muuttaa sydämesi. Anna rukouksessa anteeksi asianomaisille. Vie nämä tuomiot, väärät ajatus- ja käytösmallisi ristille. Rukoile, että Jeesuksen risti tulisi sinun ja tämän tuomion väliin, että Jeesus pysäyttäisi tämän kylvämisen ja niittämisen lain. Pyydä Jeesusta rakentamaan uudelleen sinut ennalleen alkuperäisen luomistyönsä hedelmäksi. Ole kuuliainen tahdon valinnoillesi ja ruoki uutta mielenmuutostasi päivittäin.

Näiden synnillisten rakenteiden purkaminen aloittaa paranemisprosessin. Uutta ei voi rakentaa purkamatta vanhaa. Vain Jeesus saa sinussa aikaan niin parannuksenteon kuin parantumisenkin.

Tunnustan Daavidin lailla: "Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden." (Ps. 38:6) Tässä Daavid rehellisenä, nöyränä ja tyhjänä antautuu Jumalalle ja tunnustaa, että vain Jumala on vastaus hätään.



Olli Kariste - Toipumisen tie, vapaaksi riippuvuuksista