Pelastussanoma

TARINA ELÄMÄSTÄ
Kun joskus ajattelen elämääni, näen sen kahdessa osassa.
Toisella puolella ovat ne vuodet, jolloin uskoin, että elämä kantaa. Koti, perhe ja rakkaus riittävät kaiken perustaksi.
Toisella puolella on aika, jolloin tuo perusta romahti ja minä jouduin rakentamaan itseäni uudelleen, palanen kerrallaan, vaikka tuuli vei jokaisen palasen aina ennen kuin sain sen kiinni.
Tämä ei ole tarina vain menetyksistä.
Tämä on tarina siitä, miten ihminen voi jatkaa, vaikka kaikki hänessä olisi jo murtunut.

LÖYTÄESSÄNI HEIDÄT LÖYSIN KOTINI
Silloin kun löysin heidät, äidin ja kaksi lasta en tiennyt vielä, kuinka paljon he tulisivat minulle merkitsemään. En ollut lasten biologinen isä, mutta se tuntui merkityksettömältä heti ensimmäisestä päivästä. Rakkaus ei ole veressä. Se kasvaa teoissa, läsnäolossa, niissä pienissä hetkissä joissa lapsi nojautuu kylkeä vasten ilman sanoja, koska tietää, että on turvassa. Minä rakastin heitä kuin omiani. Kannoin heidän huoliaan ja toiveitaan, opetin ja lohdutin, rakensin yhteistä arkea ja näin itseni heidän tulevaisuutensa osana. Kun lapset nauroivat, maailma tuntui hetken täydelliseltä. Kun heidän äitinsä hymyili, tiesin löytäneeni elämän, jota olin etsinyt. Näimme jo yhdessä kodin - pienen, lämpimän, rakkaudella täytetyn. Sellaisen, jossa seinät olisivat vain tausta sille tärkeimmälle. Yhdessäololle. Siinä hetkessä uskoin, että elämä oli vihdoin minun puolellani.

TALO, JOKA HAJOITTI MEIDÄT
Mutta hiljalleen aloin huomata, että jokin oli vialla. Väsymystä, päänsärkyä, outoja oireita lapsilla ja meillä aikuisilla. Ilmaan kätkeytyvä vihollinen teki työtään huomaamattomasti, kunnes asiantuntijan lausunto sinetöi kohtalomme. Talo oli sädesienen vioittama, rakenteiltaan sairas, ja vaarallinen meille kaikille. Siihen hetkeen tiivistyi jotain peruuttamatonta. Se ei ollut vain rakennus, joka menetettiin. Se oli turva, jota olin omin käsin yrittänyt rakentaa. Se oli lasten koti, jonka piti olla heidän tärkein paikka maailmassa. Kun pakkasimme elämäämme pois, lapset seisoivat lelujensa keskellä ymmärtämättä miksi niiden täytyi jäädä. Sanoin lauseen, joka painaa sydäntäni edelleen “Niitä ei voi ottaa mukaan.” Näin, miten heidän katseensa särkyi. Näin, miten heidän lapsuutensa rakoili palasiksi. Siinä hetkessä murtui oma sydän, minä olen tämän aiheuttanut.

KUN PERHE HAJOAA, IHMINEN HAJOAA
Romahtanut koti ei ollut pahin menetys. Pahinta oli se, mitä se teki meille ihmisinä, suhteelle ja arjelle. Parisuhde ei kestänyt jatkuvaa stressiä. Lapset tarvitsivat turvaa, jota minä en voinut enää antaa, koska elämäni oli alkanut hajota omiin käsiini. Silloin tein valinnan, joka oli rakkain ja tuskallisin mitä voi tehdä. Minä päästin irti. En siksi, että olisin lakannut rakastamasta heitä, vaan siksi että rakastin liikaa vetääkseni heidät mukaani siihen syvään pimeyteen, johon oma elämäni oli romahtanut. Tiesin, että he ansaitsivat kevyemmän tien. Tiesin, että minun taakkani ei saanut olla heidän taakkansa. Niinpä minä tein sen, minkä vain rakkaus saa aikaan. Annoin heille mahdollisuuden parempaan elämään, ilman minua.

REPPU SELÄSSÄ – ELÄMÄ NOLLASTA
Kun kävelin pois talosta, kädessäni oli vain reppu. Kaikki muu oli jäänyt sisään, muistot, huonekalut, tavarat, menneisyys, tulevaisuus. Aloitin tyhjästä. Ensimmäinen asunto oli tyhjä kuin elämäni siinä hetkessä. Sänky piti hankkia jälkikäteen. Yksi muki, yksi lautanen, yksi lusikka. Tavaroita keräsin hiljalleen en siksi, että halusin omaisuutta, vaan siksi että ihminen tarvitsee jotain selvitäkseen arjesta. Mutta jokainen hankinta vei minua samalla syvemmälle velkaan. Jokainen pakollinen ostos oli lasku, jonka tunsin sielussani.

VELKAJÄRJESTELY – HELVETTI, JONKA LÄPI RÄMPIESSÄ MENETTI MYÖS ITSENSÄ
Kun velkajärjestely alkoi, menin rikki. Terveys oli romahtanut. Sydän oireili. Ahdistus puristi rintaa niin, että öisin en saanut henkeä. Uni katosi, mieli vaelsi pimeillä alueilla, joihin en olisi koskaan halunnut astua. Silti jatkoin töissä. Silti maksoin jokaisen erän ajallaan. Silti tein kaiken, mitä järjestelmä minulta vaati. Muutin yhä uudelleen pysyäkseni työssä. Asuin kunnissa, joissa minulla ei ollut ketään. Elin yksinäisyyden ja velvollisuuksien puristuksessa. Velkajärjestelyvuodet olivat henkinen maraton polvillaan. Silti jatkoin. Koska tiesin, että lasten ja heidän äitinsä elämä oli nyt paremmissa kantimissa. Minä olin yksin. He eivät. Siinä oli jonkinlaista lohtua.

KUN HÄPEÄ JA SELVIYTYMINEN KULKEVAT KÄSI KÄDESSÄ
Oli aikoja, jolloin myin vaatteitani, jotta sain junalipun. Oli iltoja, jolloin en syönyt, jotta raha riitti lääkkeisiin. Oli päiviä, jolloin en kyennyt avaamaan sähköpostiani, pelkäsin velkojan viestiä. Nukuin asunnoissa, joissa oli vain sänky. Yritin olla ihminen, vaikka elämä pakotti minut selviytymään kuin kone.

LUOTTOTIEDOTTOMAN HÄPEÄ – YHTEISKUNNAN ULKOPUOLELLA
Sitten tulivat ne hiljaiset ovet, jotka sulkeutuivat kasvoilleni ilman ääntä. Luottotiedottoman häpeä ei huuda, se kuiskaa. Se kuiskaa asuntoilmoituksissa, joissa “luottotiedot tarkistetaan” tarkoittaa, ettet ole tervetullut. Se kuiskaa liittymämyymälän tiskillä, missä hymy jäykistyy, kun nimi naputellaan koneelle ja katse laskee pöytään. Se kuiskaa vakuutuskirjeissä, takuusummissa, pienissä ehdoissa, joissa lukee, että minun kaltaiseni ei mahdu riviin. Lopulta se ei enää kuiskaa, vaan on läsnä jokaisessa askeleessa.
Minusta tuli hiljalleen näkymätön. En ollut asukas, en asiakas, en luotettava. Olin järjestelmälle rivi, joka piti kiertää, nimi joka piti ohittaa. Ihmiset alkoivat puhua minusta kuin vaivasta. “Tällaiset tapaukset.” Kuin en olisi ollut ihminen vaan esine, joka oli mennyt rikki ja jonka tilalle haettiin ehjää.

Opin kulkemaan katse maassa. Opin, miten noloksi ihminen voi itsensä tuntea, kun kerta toisensa jälkeen pyytää lupaa elää tavallista elämää ja se lupa evätään. Opin myös, miten julmasti toiset osaavat katsoa, kun takki on ohut ja kulunut, kun kengän kärki repsottaa ja housujen polvi on kulunut harmaaksi. Tunsin olemuksessani hyljeksityn leiman.
Silloin jostain syvältä nousi se pieni poika, jonka olin luullut jättäneeni kauas vuosien taakse. Se poika, jota kiusattiin, jota väheksyttiin, jolle sanottiin hymyillen tai kuiskaten: “sinusta ei koskaan mitään tule.” Sama lause alkoi soida uudestaan, mutta tällä kertaa aikuisten äänillä. “luottotiedoton”, “maksuhäiriö”, “ei onnistu, valitettavasti”. Minusta tuntui, että maailma oli päättänyt kirjoittaa kohtaloni valmiiksi, aivan kuten ne koulun pihat, joissa toisten nauru jäi ihon alle niin, että se kuului vielä vuosien päästäkin.
En sano tätä siksi, että haluaisin sääliä. Sanon sen, koska häpeä tarvitsee tulleen nähdyksi, jotta se lakkaa kasvamasta. Luottotiedottoman leimassa on jotakin, mikä syö ihmisen äänen sisältä käsin. Se opettaa vaikenemaan. Se tekee yksinäisyydestä vielä yksinäisempää. Ja silti, kaiken sen keskellä, minä jatkoin. En siksi, että olisin ollut vahva, vaan siksi että minulla ei ollut varaa luovuttaa. Minulla oli velvollisuus pysyä liikkeessä.

KUN MAKSUT ON MAKSETTU – MUTTA KURISTUS EI VÄISTY
Vuosien työ, vuosien kipu, vuosien säästö ja nälkä. Velkajärjestelyn maksut on nyt maksettu. Sen olisi pitänyt olla uuden elämän alku. Helpotuksen hetki. Pehmeä lasku takaisin ihmisarvoiseen arkeen. Mutta tarina ei päättynytkään siihen. Sain kuulla, että lisäsuorituksia lasketaan ja niitä tulee, vaikka jokainen euro oli mennyt pelkästään välttämättömyyksiin.
On kuin järjestelmä olisi sitä mieltä, että minun olisi pitänyt elää repun varassa vuosia. Että minun ei olisi kuulunut ostaa sänkyä, kenkiä, talvitakkia tai edes lääkkeitä. Että minun olisi pitänyt elää kuin varjo, jotta velkojat olisivat saaneet enemmän. Mutta miten ihminen voi selvitä ilman mitään? Miten ihminen voi mennä töihin ilman työvälineitä, ilman vaatteita, ilman ruokaa? Miten ihminen voi toipua ilman lääkitystä, ilman lepoa? En elänyt leveästi. En hankkinut ylellisyyksiä. Minun on ollut pakko ostaa vain ne asiat, jotka pitävät ihmisen hengissä. Ja silti minua painostetaan edelleen.

RUKOUKSET, JOITA EN LOPETA – EN VAIKKA MAAILMA OLISI VASTAAN
Iltaisin, kun asuntoni hiljenee ja sydän lyö vieläkin hieman liian lujaa, polvistun sänkyni viereen kuten olen tehnyt lukemattomia kertoja. Pyydän vain yhtä, että saan selvitä. Että tämä kaikki loppuu. Että elämä antaisi vihdoin mahdollisuuden hengittää ilman pelkoa seuraavasta kirjeestä. Ja joka ilta pyydän myös lapsille hyvää. Heille, jotka eivät olleet minun verestä, mutta siitä huolimatta minun sydämestäni. “Pidä heistä huolta”, sanon hiljaa. “Anna heille elämä, jota en enää voinut heille tarjota.”

MINÄ OLEN YHÄ TÄSSÄ
Olen menettänyt perheen, kodin, tavarat, terveyden ja vuosia elämästäni. Olen joutunut aloittamaan nollasta niin monta kertaa, että en enää muista, miltä tuntuu olla turvassa. Mutta olen edelleen olemassa. Jokainen aamu, jonka jaksan nousta, on voitto. Jokainen päivä, jonka kuljen eteenpäin, on lupaus siitä, että en ole vielä valmis kaatumaan. Menetykset eivät vieneet minua kokonaan. Ja vaikka lisäsuoritusvaatimukset ja luottotiedottomuuden varjo yrittävät vieläkin nujertaa, minä olen yhä tässä. Rikki, mutta en tuhottu. Väsynyt, mutta hengissä. Yksin, mutta sydän täynnä rakkautta, jota kannan mukanani vielä vuosien päästäkin. Tein kaiken heidän vuokseen. Tekisin sen uudelleen.

En hae tarinalle sääliä, koen vain helpotusta kun voin sen jonnekkin jakaa. Ehkäpä jumalakin lukee sivua

Lukiessani tarinaasi, nousi minulle Raamatusta tuhlaajapoika. En väitä että tarinasi olisi täysin samankaltainen, mutta paljon yhtenäistäkin on, ja voin tuntea kuinka Jumala, Suljettu Isä rakastaa sinua. itkin lukiessa tuota tarinaasi.
Vastaani tuli tämä kirjoitus tuhlaajapojasta, ja halusin jakaa sen herättämään ajatuksia, etenkin Rakastavasta Isästämme:

JEESUKSEN VERTAUS: Rakastava Isä ja tuhlaajapoika

Jumala on armollinen Isä. Hän etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.



Luukaan evankeliumi 15:11-32

Jeesus sanoi:

”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’

Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.

Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään.

Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’

Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”



OPETUS

Käsillä on kenties koko Raamatun tärkein ja tutuin vertaus, joka tunnetaan nimellä Tuhlaajapoika. Nimi ei ole kovin hyvä, sillä vertauksen päähenkilö ei ole tuhlaajapoika vaan isä, jonka ihmeellinen rakkaus kertoo Jumalasta. Näin on koko Raamatun kohdalla. Sen päähenkilönä on Jumala ja vasta sivurooleissa seikkailee ihminen. Toki on niin, että näiden sivuroolien kautta mekin pääsemme mukaan tapahtumiin ja voimme samaistua näihin henkilöihin. Raamattu puhuu aina Jumalasta ja meistä ihmisistä.

Hätkähdyttävä kuvaus

Kun luemme tämän vertauksen, me helposti hukkaamme siitä kovin paljon. Tunnemme tarinan ja sen loppuratkaisun. Tulkitsemme asioita oman kulttuurimme läpi. Näin menetämme helposti jotain olennaista.

Vertaus on monella tavalla hätkähdyttävä. Tuhlaajapoika käyttäytyy törkeällä tavalla ja loukkaa äärimmäisen syvästi isää ja hänen kunniaansa vaatimalla ennakkoperintöä. Poika osoitti tällä toivovansa isänsä kuolemaa ja kun se viipyi, hän tuskastui. Lähi-idän kulttuurissa tällainen loukkaus on anteeksiantamaton. Normaalisti isä olisi heittänyt pojan ulos talosta tyhjin käsin tai jotain vielä pahempaa.

Isä kuitenkin antaa, mitä poika pyytää. Tämän hän tekee mittaamattoman surullisena. Käytännössä isä kokee pojan menetyksen ja pitää häntä ”kuolleena”, mikä kuvastaa syvällisellä tavalla ihmisen hengellisesti kuollutta tilaa, kun ihminen jättää elämänyhteyden taivaalliseen Isään.

Pojan karu loukkaustie vain syvenee, kun hän elää täysin holtittomasti ja tuhlaa isän perinnön. Kenties tuo omaisuus oli monen sukupolven aikana kertynyttä varallisuutta ja isän uutteran työn tulosta. Nyt poika tuhlaa kaiken nopeassa tahdissa. Samalla pojan moraalinen rappio pahenee. Lopulta hän on sikopaimenena ja syö sitä, mikä sioilta jää tähteeksi. Tämä on juutalaisuuden valossa syvin mahdollinen rappiotila.

Parannuksen armo

Vasta tuolloin poika pysähtyy miettimään todellisuutta ja sen lainalaisuuksia. Taustalla on tietysti Pyhän Hengen armollinen työ, sillä ilman sitä kukaan ihminen ei näkisi omaa syntisyyttä eikä kaipaisi Jumalan yhteyteen. Poika muistaa, kuinka isän kodissa oli hyvä olla ja kuinka isä häntä syvästi arvosti ja rakasti.

Nykyäänkin niin moni on valmis katkaisemaan juurensa ja rakentamaan ”itsenäistä”, kaikista muista riippumatonta elämää, jota täytetään mielihalujen sokealla tyydyttämisellä. Mieliimme maalataan koko median voimin loppumattomasti pinnallisia unelmia, jotka ovat saavutettavissa rahalla ja vapaamielisyydellä. Kaikki perinteiset arvot heitetään kerralla romukoppaan ja luullaan, että sillä elämänlait olisi kumottu. Jumalaa pidetään ahdasmielisenä elämän pilaajana tai turhana elämää rajoittavana kuvitelmana.

Vapaus huumaa hetkeksi – kunnes karu todellisuus paljastuu. Jokaisella sanalla, teolla ja tekemättä jättämisellä on aina omat vääjäämättömät seurauksensa.

Jumalan ihmeellistä armoa on se, että tällaista ihmistä hän jaksaa vetää takaisin yhteyteensä ja elämään. Hänen ei tarvitsisi tehdä sitä. Hän voisi vain tuomita ihmisen ikuiseen kadotukseen ja hylätä ihmisen turmeltuneeseen tilaansa.

Tuhlaajapoika kokee aidon kääntymyksen. Hän ymmärtää rikkoneensa taivasta ja isäänsä vastaan. Hän katuu syvästi ja toivoo pääsevänsä takaisin isänsä kotiin palkkatyöläisen asemaan. Hän ymmärtää loukkauksensa syvyyden ja peruuttamattomuuden oman kulttuurinsa valossa. Ehkä hän haluaa jollakin tavalla hyvittää tekonsa isälle, mikä kuitenkin olisi mahdotonta loukkauksen suuruuden ja tuhlatun omaisuuden hulppean määrän takia. Tuhlaajapoika ymmärtää menettäneensä pojan aseman ja oikeudet. Hän ei voisi niitä enää edes pyytää.

Isän ihmeellinen rakkaus

Kuitenkin – tapahtuu käsittämätön ihme. Vertauksen isä rikkoo kaikki oman aikansa tapanormit. Hän tekee jotain sellaista, mitä kukaan isä ei tekisi Lähi-idän kunniankulttuurissa. Arvostettu suvun päämies ei koskaan juokse, varsinkaan kylän läpi ottamaan vastaan syntistä, hulttiopoikaa. Näin tekemällä isä menettäisi oman kunniansa ja hän alentuisi moraalittoman hulttiopojan asemaan. Yksinkertaisesti kukaan isä ei tekisi niin.

Me taas olemme niin kristillisen opetuksen ja rakkauden läpäisemiä satojen vuosien kristillisen perinteen myötä, että isän käytös ei varsinaisesti kummeksuta meitä. Isähän tekee niin kuin rakastavan isän tulee tehdä!

Sama kristillisyyden syvä ja vahva vaikutus tulee esille siinä, miten suhtaudumme miehen ja naisen väliseen tasa-arvoon, lapsen tärkeyteen, lähimmäisen rakkauteen jne. Meille nämä ovat itsestään selvyyksiä, mutta vielä Jeesuksen ajan maailmassa nainen oli toisen luokan ihminen ja lapset tulivat kaikkein viimeisimpänä. Juuri kristinusko tuonut kaiken sen hyvän, jota me pidämme jo itsestään selvyytenä ja jonka saatamme jopa laittaa humanismin ja valistuksen ansioksi, vaikka juuret ovat paljon syvemmällä.

Niinpä voimme todeta, että vertauksen isä on täysin ainutlaatuinen, poikkeuksellinen hahmo, jollaista ei ollut Lähi-idän tosielämässä. Tämän vertauksen kuulijat tiesivät automaattisesti. Tuhlaajapoikia kyllä oli mutta ei tällaisia isiä. Siksi vertaus oli heidän korviinsa häkellyttävä.

Rakastava isä on Jumala

Juuri tuo shokeeraavuus avasi kuulijalle sen, että vertauksessa puhutaankin Jumalasta, joka olikin hyvin erilainen kuin heille opetettu kuva kunnian Jumalasta. Todellinen Jumala onkin käsittämättömän armahtava ja rakastava. Hänelle ei löydy vertaista. Lakihenkisyyteen ajautuneen uskonnollisuuden mukaan Jumala ei olisi armahtanut tuhlaajapoikaa vaan syössyt hänet kirousten saattelemana alimpaan helvettiin. Tällaista käytöstä odotettiin myös uskonnollisilta opettajilta, johtajilta, profeetoilta ja varsinkin Messiaalta. Mutta nytpä Jeesus romuttaakin kaiken tällaisen.

Jumala onkin Rakkaus. Toki tämä tiedettiin jo Vanhan testamentin kirjoitusten pohjalta, mutta lähinnä vain teoriassa ja kapea-alaisesti. Vääristynyt juutalaisuus kuten ylipäätään vääristynyt uskonnollisuus harjoittaa kovin mielivaltaista tulkintaa ja omaan korvasyyhyyn sopivien tekstien valintaa.

On ilmeistä, että suuren osan kuulijoista oli vaikea hyväksyä Jeesuksen opetus Jumalasta, joka olisikin tällainen armahtava ja rakastava Isä, joka ottaa syliinsä kaikkein syntisimmänkin. Jo lapsuudesta alkaen omaksutuista käsityksistä ei pääse irti noin vain. Siihen tarvitaan vuosien, vuosikymmenten ja joskus jopa vuosisatojen mittaista kasvua ja kypsymistä – yksilönä ja kansakuntana.

Takaisin lapsen asemaan

Isän pikajuoksun lisäksi yhtä hämmästyttävää oli se, että isä otti tuhlaajapojan takaisin arvostetun pojan asemaan. Isä puetti pojalle juhla-asun ja antoi sormuksen, joka osoitti hänen olevan jälleen pojan asemassa. Kaiken lisäksi isä järjesti suuret juhlat ja teurasti parhaan syöttövasikan.

Varmasti kaikki talon väki, sukulaiset, naapurin ja kyläläiset olivat häkellyksissä. Mutta isällä oli tähän luonteva selitys: Minun poikani oli kuollut, mutta nyt hän oli herännyt eloon; hän oli kadoksissa mutta nyt hän oli löydetty!

Oman lapsen menettäminen on varmasti kaikkein suurin tuska ja suru, mitä ihminen voi kohdata. Varsinkin jos siihen liittyy itsetuhoisa käytös, kokemus on äärimmäisen vaikea. Ajattele itsesi isän tai äidin asemaan tällaiseen tilanteeseen. Nuori poikasi tai tyttäresi on tehnyt itsemurhan. Miltä se tuntuisi? Varmasti käsittämättömän vaikealta.

Entä miltä sinusta tuntuisi, jos tämän suurimman ja vaikeimman surun keskelle saisitkin kuulla ihmeellisen uutisen: hän on herännyt kuolleista! Minkälainen ilo ja hämmennys sinut täyttäisikään!

Vertaus kertoo syvällisellä tavalla siitä, miltä Jumalasta tuntuu, kun me kapinoimme häntä vastaan, pöyhkeinä ja ylimielisinä hylkäämme hänet, kuljemme turmion tietä ja tosiasiallisesti ”kuolemme” pois Isän yhteydestä. Jumala suree aidosti jokaista menettämäänsä lastaan.

Hän antaa meille vapauden astella pois hänen luotaan. Mutta hän tekee myös kaikkensa, jotta me vielä palaisimme takaisin. Hän tulee ihmiseksi alhaisuuteen ja kärsii mitä syvimmän kärsimyksen ristinpuulla, jotta me saisimme armon ja elämän.

Jumalan pyhyys

Vertaus ei kumoa Jumalan pyhyyttä eikä tee hänestä mitään lällyä, kaiken hyväksyvää pehmo-Jumalaa. Isä ei hyväksynyt pojan syntistä elämää ja piti häntä ”kuolleena”. Poika oikeasti menetti asemansa isän kodissa, kun hän lähti. Mikäli poika ei olisi halunnut palata, hän olisi kuollut ”isättömänä” kaukaisessa maassa. Hänen muistonsa olisi kadonnut.

Jumala on todella pyhä Jumala. Jos me emme käänny ja palaa Isän yhteyteen, me emme koskaan pääse ihanaan kotiin vaan joudumme kadotukseen. Jumala ei hyväksy syntiä eikä siunaa rappiotamme.

Jumalan armahtava rakkaus Kristuksessa

Samalla Jumala on käsittämättömän hyvä, armollinen ja rakastava. Hän etsii kadonnutta ja uhraa itsensä, jotta yksikin, joka uskoo häneen, pelastuisi. Ja kun kadonnut löytyy ja kuollut herää eloon, Jumala riemuitsee ja taivaassa järjestetään suuret juhlat!

Jeesuksen ristinkuoleman kautta joka ikinen syntimme pyyhitään pois ja lopulta syntinen olemuksemmekin kirkastetaan täyteen kirkkauteen ja meidät puetaan ikuiseen puhtauteen. Meistä tulee todellisia Jumalan lapsia – kaikista kurjista synneistämme huolimatta.

Tämän kaiken me saamme täydellisenä lahjana, Kristuksen tähden ja ansiosta. Pienintäkään osaa emme voi siitä ostaa tai ottaa omavaltaisesti. Itseämme emme kykene muuttamaan. Kaikki on Jumalasta ja kaikki tämä on ihmeellistä.

Käsittämätön mahdollisuus jokaiselle

Kuka oletkin ja millainen oletkin, sinulle on avattu Kristuksessa Jeesuksessa avoin tie takaisin Isän yhteyteen. Isä jo juoksee sinua vastaan avosylin ja sulkee sinut lukemattomiin suudelmiin ja halauksiin. Sinut puetaan juhlavaatteisiin ja sormeesi laitetaan Jumalan lapsen ikisormus, jota kastekin kuvastaa syvällisellä tavalla.

Tätä ihmeellistä armoa on ulkokultaisen, pinnallisen, kovan uskonnollisuuden kuorruttaman (synnin ja ylpeyden vallassa olevan) ihmisen vaikea hyväksyä.

Moni pilkkaa Jumalan armoa – mitäs se sellainen on, että kaikki mukamas annetaan anteeksi…? Tuo ei täytä minun standardeja eikä meidän herätysliikkeen mittoja ja tapoja! Me emme huoli näitä tuhlaajapoikia ja tuhlaajatyttöjä takaisin!

Juuri tätä kaikkea edusti vanhempi veli. Juuri sellaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä elettiin Jeesuksen aikana. Siksi Jeesuksen toiminta ja varsinkin syntien anteeksijulistaminen herätti syvää kritiikkiä, vihaa ja jopa murhanhimoa häntä kohtaan. Tähän kompastui vanhempi veli ja siihen kompastui Israelin kansa, joka itse ei nöyrtynyt parannukseen ja joka itse hylkäsi armahtavan ja rakastavan Jumalan todellisuuden.

Ja tätäkin poikaa isä puhutteli lempeästi ja rakastaen. Näin Jumala rakastaa sekä julkisyntisiä että ulkonaisen hurskauden ja kunnon kansalaisen kuorrutukseen kätkeytyviä piilosyntisiä.

Sinun osasi ja valintasi?

Kumpaan joukkoon sinä kuulut? Vai onko sinussa näitä molempia? Elätkö toisaalta julkeasti synnissä joidenkin asioiden ja arvojen suhteen, mutta samalla pidät itseäsi toisia parempana?

Saako Jumalan ihmeellinen armo ja rakkaus sinut pelastaa? Saako hän uudistaa ja muuttaa arvojasi, asenteitasi ja tapojasi? Saako hän herättää sinussa aitoa rakkautta ja myötätuntoa sekä halua elää moraalisesti kestävällä tavalla?

Tätä kaikkea hyvää kasvatustyötä ihmeellinen taivaallinen Isämme tekee kärsivällisesti ja uskollisesti. Isän kodissa sinä olet turvassa. Isän kodissa sinut on sovitettu Kristuksen tähden. Isän kodista sinua ei milloinkaan heitetä ulos. Isän kodissa sinulla on kaikki, mitä tarvitset ajallista elämää varten. Isän kodissa sinulla on iankaikkinen elämä. Isän kodissa sinua rakastetaan ikuisella, mittaamattomalla rakkaudella. Isän kodissa sinulla Isä!

Toivottavasti tämä ei loukannut sinua, se ei ollut tarkoittettu loukkauskiveksi. Sinun tarinassa oli erilainen lähtökohta ja asiat jotka veivät sinulta pohjan kaikkeen ja maailma löi sitä kovemmin mitä vaikeammaksi tilasi kävi, mutta pohja kosketus on samanmoinen.

Mutta:

Kuka oletkin ja millainen oletkin, sinulle on avattu Kristuksessa Jeesuksessa avoin tie takaisin Isän yhteyteen. Isä jo juoksee sinua vastaan avosylin ja sulkee sinut lukemattomiin suudelmiin ja halauksiin. Sinut puetaan juhlavaatteisiin ja sormeesi laitetaan Jumalan lapsen ikisormus, jota kastekin kuvastaa syvällisellä tavalla.

Amen

Pisti kyllä miettimään, kiitos

Amen
Tuo on niin "Rakas tarina" Ja opettavainen.

Roope83 kirjoitti: ↑21 Tammi 2026, 20:21 TARINA ELÄMÄSTÄ
Kun joskus ajattelen elämääni, näen sen kahdessa osassa.
Toisella puolella ovat ne vuodet, jolloin uskoin, että elämä kantaa. Koti, perhe ja rakkaus riittävät kaiken perustaksi.
Toisella puolella on aika, jolloin tuo perusta romahti ja minä jouduin rakentamaan itseäni uudelleen, palanen kerrallaan, vaikka tuuli vei jokaisen palasen aina ennen kuin sain sen kiinni.
Tämä ei ole tarina vain menetyksistä.
Tämä on tarina siitä, miten ihminen voi jatkaa, vaikka kaikki hänessä olisi jo murtunut.......

Ehkä voisit laittaa rukoukseen jos tarkoituksesi on kirjoittaa kirja. Tuosta hometalo helvetistä, kokemuksestasi ja siihen mihin saat lopulta turvata? Kirja voisi tuoda myös helpotusta raha-asioihisi.

Kirjottaa sä kyllä osaat.


Muutenhan tuohon tarinaan ei ole sanoja. Nykyisellä uskomuksella ajattelen, että lause 'meille ei anneta enempää, kuin jaksamme kantaa' on väärä ja loukkaava. Kyllä annetaan, kuten Jobille.

Onneksi Jeesus kuitenkin pyrkii kantamaan meitä silloin kun omat jalat ei kanna. Siunausta veli

Job 14:14
Jos ihminen kuolee, herääkö hän eloon?Kaikki palvelusaikani päivät minä odotan,kunnes vapauteni koittaa.