Aimo Seppäsen todistus 8.9.2021
Omakohtainen todistus
En tiedä miten aloittaisin tämän kirjoituksen, jotenkin tuntuu niin tyhjältä sisälläni. Mutta ehkä on parasta kirjoittaa vain omasta elämästäni, jota olen saanut elää jo yli 72 vuotta.
Lapsuuteni koti oli uskova koti, joten sain jo pienenä poikana oppia sen, että Jumala on. Ja että Jumala rakastaa meitä! Isäni kanssa luettiin raamattua usein. Siis uskon pohja luotiin sisimpääni jo lapsena. Siitä olen kiitollinen vanhemmilleni.
Joh 3:16 tuli tutuksi raamatun kohdaksi:”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Kuitenkin, nuoruuteni päivinä se alkoi unohtua. Maailma veti puoleensa! Elin samoin kuin kaikilla muillakin samanikäisillä kavereilla, Jumala ei ollut enää se kaikista tärkein asia. Siitä huolimatta - kun tuli niitä "harmaita päiviä"- muistui mieleeni rukoukset joita kotonani rukoiltiin. Niinpä hyvin nopeasti käteni menivät ristiin ja rukoilin.
Muistan, miten se helpotti oloani!
Talvi-iltoina kun tulin kotiin, joskus aika myöhäänkin, ajattelin mielessäni, “jokohan isä ja äiti nukkuu?” Mutta kun näin kodissani valot, tulvahti ilo sydämessäni - "minua odotetaan". Siinä hetkessä muistui mieleeni raamatun kertomus tuhlaajapojasta - samaistin itseni häneen. Kodin ilmapiiri oli hyvä, isä ja äiti hyvin rakkaita! Ja se tuntui hyvin turvalliselta.
Olen ajatellut tämän ajan lapsia, onko heillä turvallinen koti - täynnä isän ja äidin huolenpitoa ja rakkautta? Mutta miten usein saa kuulla, kuinka tämän ajan lapset saavat elää vailla kodin turvaa, ehkä vailla isän ja äidin rakkautta ja huolenpitoa? Ehkä on alkoholismia, riitaisaa ilmapiiriä yms. mitä kodeissa voi olla? Olen rukoillut (ehkä kuitenkin liian vähän?) tämän ajan perheiden puolesta, että Jumalan Armo ilmestyisi heidän elämäänsä!
Äidin ja isän kuolema perättäisinä vuosina oli minulle raskasta aikaa. Äitini viimeiset tunnit sairaalassa olivat ehkä hänelle raskaita. Minä olin jäänyt työpaikalle asuntoautoon viikonlopuksi, illalla menin tanssipaikalle. Siellä kahviossa istuessani eräs minulle tuntematon mies tuli luokseni ja sanoi; "mitä sinä täällä teet?”. Se sattui sydämeeni.
Niinpä lähdin sieltä pois. Olen ajatellut, että Jumala puhui minulle tämän miehen kautta!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, ajoin autolla kotiini. Siellä isä odotti minua, että pääsisimme katsomaan äitiä sairaalaan. Isäni kutsuttiin lääkärin huoneeseen. Sieltä tultuaan hän sanoi - "äiti on kuollut". Tästä olin hyvin järkyttynyt.
***
Vuosia oli kulunut, olin jo aikuinen ja itse perheen isä. Meillä oli esikoinen, pieni poika, joka oli silloin ehkä 5kk vanha (nyt hän on jo yli 44v.). Silloin Jumala puhui minulle.
Olin juuri tullut työstä kotiin ja aterian jälkeen, etsin tupakkaa suuhuni, siinä hetkessä sisälläni sanottiin sanat, aivan selvällä suomen kielellä; “Jos et nyt lopeta tupakanpolttoa, et näe lastasi aikuisena.” Tuo ääni oli niin vakuuttava, että heitin tupakat heti pois, enkä ole sen jälkeen aloittanut uudelleen!
Kuitenkin tuokin Jumalan puhuttelu alkoi unohtua. Muut asiat olivat mielessä. Toki, tupakat pysyivät pois elämästäni. Aikaa kului ja perhe lisääntyi, mutta Jumala ei unohtanut! Hän muistutti aika ajoin. Kunnes sitten tuli tämä sairaus, "servikaalinen dystonia", joka tavallaan pysäytti minut, ja ehkä myös koko perheeni? Jouduin käymään lääkäreissä - erilaisissa kokeissa ja kuntoutuksissa vuosittain.
Jälleen kerran olin lähdössä kuntoutukseen, hyvin apealla mielellä. Vaimoni kanssa meillä oli ollut erimielisyyksiä. Hän sanoikin lähtiessäni; "kun tulet sieltä, erotaan!" Hän ei jaksanut minun kanssani.
Näissä mietteissä ajoin autoni kuntokeskuksen parkkipaikalle ja menin sisään ilmoittautumaan. Sain huoneen 112. Menin huoneeseen ja mietin, miten tästä eteenpäin? En oikeastaan nähnyt mitään hyvää edessäni! Vasta jälkeenpäin ymmärsin tuon huoneen numeron: 112, siis hätänumero. Jumalalla on huumorintajua, mutta Hän tunsi myös sydämeni hädän!
Ilta kului, menin kuitenkin vielä aulaan, kuluttamaan aikaa. Silloin luokseni saapui mies, joka ensi sanoikseen kysyi, uskonko Jeesukseen? Sanoin, että enpä taida! Hän ei kuitenkaan alkanut evankelioimaan minua, vaan antoi kirjan ja sanoi “lue tämä kirja.” Se kirja oli "Yksi Ainoa Elämä". Luin tuon kirjan melkein yhteen menoon. Minulle alkoi valjeta oman elämän tuska ja puutteellisuus. Muistin miten lapsuudessani isäni kanssa olin lukenut raamattua ja myöskin uskonut Jumalaan! Sen yön aikana, aivan hiljaa sanoin Jumalalle: Ota minun elämäni, minä en osaa elää! Ohjaa sinä minua!
Aivan samalla hetkellä – aivan kuin olisi humahtanut ympärilläni - sydämeeni tulvahti jotakin hyvin lämmintä ja rauhoittavaa, Jeesus astui elämääni! Siinä hetkessä kaikki muuttui, myös minä itse! Näin kaiken uusin silmin.
Mutta niin näkivät useat muutkin minussa tapahtuneen muutoksen.
Niin huomasi vaimonikin, kun tulin viikonloppuna kotiin. Hän kysyi: “Mitä sinulle on tapahtunut?” Sanoin; “Jeesus on tullut elämäni Herraksi!”
En sen enempää tästä asiasta puhunut vaimolleni, vaan jatkoin elämääni rukoillen ja lukien raamattua. Se alkoi vaivata vaimoani, mutta lopulta hän kysyi; “Onko se minuakin varten?” Sanoin, että on! Se on kaikkia ihmisiä varten! - Eikä mennyt pitkää aikaa, kun vaimoni sanoi: “Minä haluan myös sen, mitä sinä omistat!” Siinä hetkessä laskin käteni vaimoni päälle ja julistin Jeesuksen nimessä ja Pyhässä veressä kaikki synnit anteeksi annetuksi!
Ihmeellinen Jumalan Armo oli tapahtunut perheessämme!
Nyt koko perheeni on uskovia - vanhinta tytärtäni myöten. Hän johtaa miehensä kanssa Vaasan Pelastusarmeijan osastoa, jossa mekin vaimoni kanssa saamme olla mukana!
Olen niin kiitollinen Jumalalle, Hänen valtavasta armostaan koko perhettämme kohtaan! Hän on johtanut elämäämme, siunannut ja varjellut meitä koko perheenä! Vaikka kuntoni on heikko, kuitenkin koen Jumalan suurta armoa elämässäni, kun saamme omalta pieneltä osaltamme olla tehtävissä mukana!
Näin kiittäen palvelemme elävää Jumalaa, Hän on armollinen meitä jokaista kohtaan!
Jumalan siunausta, rakkaat ystävät!
sotilas Aimo Seppänen
https://www.pelastusarmeija.fi/loyda-me ... an-aarella
Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Suorittamista, surua, iloa, epäilyä - ja lopulta herääminen!
Hanne Seestie
Mikä on elämän tarkoitus? Tuota kysymystä olen monesti vuosien saatossa miettinyt, mutta jättänyt asian pohtimisen aika nopeasti sikseen. Mitä sitä nyt pieni ihmislapsi tuollaista miettimään, elämä on elettäväksi tarkoitettu, eikä sen kummempaa tarkoitusta kai voi löytääkään. Muutama vuosi sitten jouduin kuitenkin erinäisten tapahtumien kautta miettimään, olisiko kaiken takana löydettävissä jotakin muutakin.
Vuosi 2006 oli elämässäni eräänlainen taitekohta. Viimeiset kymmenen vuotta olin päntännyt päähäni kieli- ja kauppatieteitä, ja "vapaa-aika" oli huvennut kirjanpitäjän töitä paiskiessa. Keväällä 2006 opintoni alkoivat olla loppusuoralla, ja jäljellä oli lähinnä vain opinnäytetöiden kirjoittamisurakka. Tehokkuus ja suorittaminen kuvasivat hyvin elämääni: Aina piti puskea kovalla vauhdilla eteenpäin, laakereilla lepääminen ei kuulunut käsitevarastooni. Lopputyöt etenivätkin suunnitellussa aikataulussa, ja valmistumiseni alkoi alkusyksyllä olla jo lähellä.
Yllättäen korviini kantautui ikäviä uutisia toisaalta: mieheni äiti oli sairastunut ja joutunut sairaalatutkimuksiin. Alussa näytti, että kyse ei ollut sen vakavammasta asiasta. Melko pian oirehtimisen taustalta paljastui kuitenkin vakava sairaus. Rakas anoppini nukkui pois loppusyksyllä 2006, alle kahden kuukauden sisällä sairauden toteamisesta. Jäljelle jäi vain suunnaton suru ja ikävä sekä kysymys ilman vastauksia: MIKSI?
Vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen elämäni mullistui jälleen: Kaiken surun keskellä meille syntyi lapsi. Vaikka pientä poikaani kovasti rakastinkin, olivat ensimmäiset kuukaudet äitinä melko rankkoja. Podin synnytyksen jälkeistä masennusta, ja hektisten työ- ja opiskeluvuosien jälkeen tuntui kovin vieraalta jäädä lapsen kanssa kotiin. Samalla aloin tuntea kuolemanpelkoa, jota olin viimeksi kokenut noin kymmenvuotiaana (tuolloin oli ensimmäinen etsikkoaikani, ymmärrän sen näin jälkeenpäin). Ajattelin useasti, että nyt kun minulla on jo lapsi, on oma vuoroni lähteä täältä seuraavaksi.
Keväällä 2007, poikani ollessa noin neljän kuukauden ikäinen, kotiovellani kävi evankelista, joka halusi kertoa minulle ilosanoman Jeesuksesta. Lyhyen keskustelumme aikana tokaisin hänelle hieman ylimielisesti uskovani kyllä Jumalan olemassaoloon. Hän esitti minulle kuitenkin kysymyksen, jota en ollut osannut odottaa: "Oletko uudestisyntynyt?" Totuus oli, etten edes tiennyt, mitä uudestisyntyminen tarkoitti - oikeastaan en kai halunnutkaan tietää. Lueskelin kuitenkin hänen antamaansa ihmisen pelastumista käsittelevää kirjaa, mutta hylkäsin sen melko pian. Kirjaa lukiessani oli tullut sanoinkuvaamattoman paha olo, synnintunto oli alkanut jyllätä. Pahaolo helpotti heti, kun lykkäsin kirjan yöpöydän laatikkoon. Olkoon koko ikävä opus siellä, muistan miettineeni.
Kuukaudet kuluivat, ja aloin pikkuhiljaa päästä eroon masennuksestani. Kesällä 2007 vauva alkoi olla jo sen verran iso, että hän nukkui pidempiä jaksoja, ja minulla oli täten enemmän aikaa lueskella vuosien mittaan kirjahyllyn täytteeksi hankkimiani kirjoja. Luin lähinnä dekkareita, mutta käteeni sattui kirjahyllystä myös Tapani Sopasen kirjoittama "Mitkä ihmeen Kivalakodit". Kirja vaikutti kiinnostavalta, olihan siinä sivujuonteena kerrottu myös mieheni suvun taustoista, joista tiesin suhteellisen vähän. Vaikka monet teoksen tapahtumat tuntuivat aivan selittämättömiltä ja yliluonnollisilta, muistan ajatelleeni, että tämä on täyttä totta! Miten voisin itse löytää tuon saman luottamuksen ja uskon Jumalaan?
Lokakuisena iltana puhelimeni soi omituisen myöhään, kello oli jo lähempänä kymmentä. Puhelimessa oli isäni, jonka äänestä kuulin heti, että jotakin vakavaa oli sattunut. "Minulla on nyt ikäviä uutisia, Hanne. Serkkusi pieni poika on kuollut tapaturmaisesti", kertoi isäni vaitonaisesti. Olin nähnyt kyseisen pojan vain kerran, mutta tieto järkytti minua syvästi. Me serkukset olimme likimain samanikäiset, ja poika oli ollut vain 7-vuotias. Istuin iltamyöhällä kotini portaissa ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Mikä oli tämän pienen pojan lyhyen elämän tarkoitus? Mikä oli minun elämäni tarkoitus?
Parin viikon kuluttua suruviestistä, eräänä marraskuisena iltana, lähdin vielä illalla toimistolle tekemään rästissä olevia paperihommia. En ollut koko päivänä kuunnellut uutisia, mutta tietokoneen internetselaimen käynnistettyäni näin ensimmäisenä uutisen jostakin koulusurmasta. Uutisesta klikattuani luin järkyttävästä surmateosta Jokelassa. Useita oli kuollut ammuskelussa, ja tekijä oli vahingoittanut myös itseään. Tässä ei ollut kysymys pelkästään koulupojan järjettömästä teosta, vaan meitä ihmisiä suuremmista voimista, hyvän ja pahan taistelusta, muistan ajatelleeni.
Vasta tässä vaiheessa voin sanoa lopulta ymmärtäneeni, että Jumala kutsui minua. MINUA! Oli päätettävä, mitä teen. Ymmärsin, että uutta mahdollisuutta ei kohdalleni enää tämän jälkeen tarjoutuisi. Olo oli taas aika kurja, mutta siitä huolimatta kaivoin seuraavana päivänä yöpöytäni laatikosta evankelistan antaman teoksen ja luin sen loppuun. Nyt ymmärsin, että minun piti tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanani. Uskovainen naapuri tai sukulainen ei auttaisi minua perille taivaaseen. Mutta voisinko minä muka tulla uskoon? Uskaltaisinko kokeilla? Mitä ihmisetkin ajattelisivat?
Päätin ottaa riskin. Maanantaina 12.11.2007 lähdin seuraamaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Olin löytänyt elämäni tarkoituksen. Olin uudestisyntynyt.
https://www.ystavakirkko.fi/fi/index.ph ... imi=todist
Hanne Seestie
Mikä on elämän tarkoitus? Tuota kysymystä olen monesti vuosien saatossa miettinyt, mutta jättänyt asian pohtimisen aika nopeasti sikseen. Mitä sitä nyt pieni ihmislapsi tuollaista miettimään, elämä on elettäväksi tarkoitettu, eikä sen kummempaa tarkoitusta kai voi löytääkään. Muutama vuosi sitten jouduin kuitenkin erinäisten tapahtumien kautta miettimään, olisiko kaiken takana löydettävissä jotakin muutakin.
Vuosi 2006 oli elämässäni eräänlainen taitekohta. Viimeiset kymmenen vuotta olin päntännyt päähäni kieli- ja kauppatieteitä, ja "vapaa-aika" oli huvennut kirjanpitäjän töitä paiskiessa. Keväällä 2006 opintoni alkoivat olla loppusuoralla, ja jäljellä oli lähinnä vain opinnäytetöiden kirjoittamisurakka. Tehokkuus ja suorittaminen kuvasivat hyvin elämääni: Aina piti puskea kovalla vauhdilla eteenpäin, laakereilla lepääminen ei kuulunut käsitevarastooni. Lopputyöt etenivätkin suunnitellussa aikataulussa, ja valmistumiseni alkoi alkusyksyllä olla jo lähellä.
Yllättäen korviini kantautui ikäviä uutisia toisaalta: mieheni äiti oli sairastunut ja joutunut sairaalatutkimuksiin. Alussa näytti, että kyse ei ollut sen vakavammasta asiasta. Melko pian oirehtimisen taustalta paljastui kuitenkin vakava sairaus. Rakas anoppini nukkui pois loppusyksyllä 2006, alle kahden kuukauden sisällä sairauden toteamisesta. Jäljelle jäi vain suunnaton suru ja ikävä sekä kysymys ilman vastauksia: MIKSI?
Vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen elämäni mullistui jälleen: Kaiken surun keskellä meille syntyi lapsi. Vaikka pientä poikaani kovasti rakastinkin, olivat ensimmäiset kuukaudet äitinä melko rankkoja. Podin synnytyksen jälkeistä masennusta, ja hektisten työ- ja opiskeluvuosien jälkeen tuntui kovin vieraalta jäädä lapsen kanssa kotiin. Samalla aloin tuntea kuolemanpelkoa, jota olin viimeksi kokenut noin kymmenvuotiaana (tuolloin oli ensimmäinen etsikkoaikani, ymmärrän sen näin jälkeenpäin). Ajattelin useasti, että nyt kun minulla on jo lapsi, on oma vuoroni lähteä täältä seuraavaksi.
Keväällä 2007, poikani ollessa noin neljän kuukauden ikäinen, kotiovellani kävi evankelista, joka halusi kertoa minulle ilosanoman Jeesuksesta. Lyhyen keskustelumme aikana tokaisin hänelle hieman ylimielisesti uskovani kyllä Jumalan olemassaoloon. Hän esitti minulle kuitenkin kysymyksen, jota en ollut osannut odottaa: "Oletko uudestisyntynyt?" Totuus oli, etten edes tiennyt, mitä uudestisyntyminen tarkoitti - oikeastaan en kai halunnutkaan tietää. Lueskelin kuitenkin hänen antamaansa ihmisen pelastumista käsittelevää kirjaa, mutta hylkäsin sen melko pian. Kirjaa lukiessani oli tullut sanoinkuvaamattoman paha olo, synnintunto oli alkanut jyllätä. Pahaolo helpotti heti, kun lykkäsin kirjan yöpöydän laatikkoon. Olkoon koko ikävä opus siellä, muistan miettineeni.
Kuukaudet kuluivat, ja aloin pikkuhiljaa päästä eroon masennuksestani. Kesällä 2007 vauva alkoi olla jo sen verran iso, että hän nukkui pidempiä jaksoja, ja minulla oli täten enemmän aikaa lueskella vuosien mittaan kirjahyllyn täytteeksi hankkimiani kirjoja. Luin lähinnä dekkareita, mutta käteeni sattui kirjahyllystä myös Tapani Sopasen kirjoittama "Mitkä ihmeen Kivalakodit". Kirja vaikutti kiinnostavalta, olihan siinä sivujuonteena kerrottu myös mieheni suvun taustoista, joista tiesin suhteellisen vähän. Vaikka monet teoksen tapahtumat tuntuivat aivan selittämättömiltä ja yliluonnollisilta, muistan ajatelleeni, että tämä on täyttä totta! Miten voisin itse löytää tuon saman luottamuksen ja uskon Jumalaan?
Lokakuisena iltana puhelimeni soi omituisen myöhään, kello oli jo lähempänä kymmentä. Puhelimessa oli isäni, jonka äänestä kuulin heti, että jotakin vakavaa oli sattunut. "Minulla on nyt ikäviä uutisia, Hanne. Serkkusi pieni poika on kuollut tapaturmaisesti", kertoi isäni vaitonaisesti. Olin nähnyt kyseisen pojan vain kerran, mutta tieto järkytti minua syvästi. Me serkukset olimme likimain samanikäiset, ja poika oli ollut vain 7-vuotias. Istuin iltamyöhällä kotini portaissa ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Mikä oli tämän pienen pojan lyhyen elämän tarkoitus? Mikä oli minun elämäni tarkoitus?
Parin viikon kuluttua suruviestistä, eräänä marraskuisena iltana, lähdin vielä illalla toimistolle tekemään rästissä olevia paperihommia. En ollut koko päivänä kuunnellut uutisia, mutta tietokoneen internetselaimen käynnistettyäni näin ensimmäisenä uutisen jostakin koulusurmasta. Uutisesta klikattuani luin järkyttävästä surmateosta Jokelassa. Useita oli kuollut ammuskelussa, ja tekijä oli vahingoittanut myös itseään. Tässä ei ollut kysymys pelkästään koulupojan järjettömästä teosta, vaan meitä ihmisiä suuremmista voimista, hyvän ja pahan taistelusta, muistan ajatelleeni.
Vasta tässä vaiheessa voin sanoa lopulta ymmärtäneeni, että Jumala kutsui minua. MINUA! Oli päätettävä, mitä teen. Ymmärsin, että uutta mahdollisuutta ei kohdalleni enää tämän jälkeen tarjoutuisi. Olo oli taas aika kurja, mutta siitä huolimatta kaivoin seuraavana päivänä yöpöytäni laatikosta evankelistan antaman teoksen ja luin sen loppuun. Nyt ymmärsin, että minun piti tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanani. Uskovainen naapuri tai sukulainen ei auttaisi minua perille taivaaseen. Mutta voisinko minä muka tulla uskoon? Uskaltaisinko kokeilla? Mitä ihmisetkin ajattelisivat?
Päätin ottaa riskin. Maanantaina 12.11.2007 lähdin seuraamaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Olin löytänyt elämäni tarkoituksen. Olin uudestisyntynyt.
https://www.ystavakirkko.fi/fi/index.ph ... imi=todist
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Jumalan tuli
Jyrki Poutanen
Lapsuudestani en muista mitään hengellisyyteen, tai edes uskonnollisuuteen, viittaavaa. Äitini ei lukenut iltarukouksia edes muodon vuoksi. Jeesus-nimeä ei koskaan varmaan edes mainittu. Raamattu ei kuulunut kotini kirjallisuuteen. Pääsiäiseen kuuluivat tiput, noita-akat ja suklaamunat. Joulun viettoon kuuluivat lahjat ja joulupukki. Kristillisyys oli itselleni koko nuoruuden ajan vain jotain todella etäistä. Jotain sellaista mistä en tiennyt yhtään mitään, ja sellaista, millä ei ollut mitään merkitystä. Rippikoulun käytyäni, perus-velvollisuudesta, en silloinkaan muista löytäneeni mitään uskontoa ihmeempää. Muistan kuitenkin pikkupoikana ajatelleeni, että kyllä Jumala varmasti on olemassa. Se oli varmaankin jonkinlaista lapsenuskoa. Sellaista Jumala-kaipuuta, jonka Jumala itse on asettanut jokaisen ihmisen sisimpään. Ala-asteella tykkäsin laulusta joka oli mielestäni tosi hieno. Siinä laulettiin: "Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen."
Teini-iässä alkoivat kiinnostaa kaikenlaiset rock-bändit ja kauhuleffat. Kaveripiirin kuuntelema musiikki vei mukanaan. Kasvatin itsekin pitkän tukan ja pukeuduin mustiin vaatteisiin. Olin ylpeä siitä, että olin mielestäni boheemi tyyppi. Vasta jälkeenpäin, tultuani uskoon, ymmärsin että tietty kuuntelemani musiikki oli edustanut saatanan palvontaa. Silloin en sitä tiennyt. Kaikenlainen pimeä mystiikka tuntui vain kiinnostavan. Vietin huoletonta nuoren miehen elämää ja oli tosi "coolia" käydä tsekkaamassa kuuluisien rock-bändien konsertteja. Ostin sähkökitaran ja perustin kavereiden kanssa itsekin bändin. Tosin meistä ei tullut kuuluisia, mutta muuten oli kova meiniki.
Sitten tapaamani tyttöystävä tuli uskoon. Huomasin selvän muutoksen hänessä. Ajattelin että se usko kuului hänen elämäänsä, mutta ei ole mun juttu. Kunnes Jumala ilmestyi minulle unessa. Tuolloin en vielä tiennyt Raamatusta tai Jumalasta yhtään mitään. Uni oli poikkeuksellisen todentuntuinen. Näin siinä taivaalla yläpuolellani valtavan suuren kirkkauden. Sellaisen valkeuden joka ei ollut pelkkää valkeutta, vaan ikään kuin oikea elävä persoona. Ymmärsin unessa että tuo kirkkaus oli Jumala. Yhtäkkiä kirkkauden keskeltä lähti voimakas tuli, ikään kuin säde tai salama, joka osui minuun (Dan. 7:9-10) . Samalla heräsin sängyssäni. Muistan kuinka tärisin kauttaaltani. Jumalan voima, tulivirta, kulki lävitseni päästä varpaisiin. En tiennyt mitä oikeastaan tapahtui, mutta ymmärsin varmuudella että Jumala oli ilmestynyt minulle konkreettisesti. Hän on todellinen. Kerroin unesta ystävälleni. Hän oli iloinen puolestani ja aivan otettu. Seuraavaksi sain kuulla että pelastumista oli rukoiltu puolestani muun muassa näillä sanoilla: "Sinä tulen Jumala, ilmesty Jyrkille." Nyt oli minun vuoro olla otettu. Jumala halusi todellakin ilmestyä juuri minulle! Koin sen valtavana henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena Taivaalliselta Isältä.
Haluan kertoa, että minulla ei ole ollut mahdollisuutta koskaan tuntea omaa biologista isääni. Mutta Jumalasta tuli minulle todellinen isä. Sain tulla Abba-Isin lapseksi ja alkaa kasvamaan Hänen tuntemisessaan. Tällä asialla oli suuri, parantava, merkitys.
Aloin kiinnostua Raamatusta ja sen sisällöstä. Raamatun kirjoitusten perusteella ymmärsin olevani syntinen ja että joutuisin helvettiin, ellen tekisi parannusta. Halusin siis ottaa vastaan Jumalan lahjan, pelastuksen Jeesuksessa (Room. 3:23-24), (Ap.t. 16:30-31) . Ei kulunut kauan kun löysin itseni Keski-Porin kirkon tiistaisesta rukousillasta. Istuin kirkon penkissä turvallisen matkan päässä alttarista. Joku pappi puhui ja kutsui lopuksi ihmisiä tulemaan alttarille. Yllätyksekseni hän asteli hymyillen suoraan luokseni sanoen: "Terve! Mä olen Matti. Ootko sä jo Jeesuksen oma?". Vastasin että en ole. "Haluaisitko olla?" kysymykseen vastasin heti: "Haluan". Polvistuin papin (rovasti Matti Vuolanne) kanssa penkin päähän ja toistin hänen lausumansa rukouksen. Pyysin kaikki syntini anteeksi ja annoin elämäni Jeesukselle. Matti-pappi julisti syntini anteeksiannetuiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä. Siinä hetkessä, syksyllä 1991, koin uskoontulemisen ja uudestisyntymisen. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Sain varmuuden iankaikkisesta elämästä. Rauha Jumalan kanssa tuntui hyvältä!
Vanhat kaveripiirit musiikkeineen saivat jäädä. Ennen niin tärkeillä asioilla ei ollutkaan enää niin suurta merkitystä. Pimeys sai väistyä olemuksestani sisäisesti ja ulkoisesti. Sain Jeesukselta ihan uuden elämän ja uuden sydämen. Ajatukseni muuttuivat. Näin kaiken uusin silmin. Noin kolmen kuukauden päästä uskoontulostani kävin kasteella paikallisessa vapaaseurakunnassa. Halusin olla kuuliainen Jumalan Sanalle, Raamatulle. Halusin kokosydämisesti seurata Herra Jeesusta ja ottaa upotuskasteen
(Ap.t. 2:38)
Olin jo kuullut, että uskova voi täyttyä Pyhällä Hengellä ja saada ns. kielilläpuhumisen lahjan. Odotinkin saavani Pyhän Hengen lahjan jo kastealtaassa. Voimaa vedessä tuntui olevan, mutta kielillä en alkanut puhumaan vielä silloin. Rukoilin ja rukoilin Jeesukselta kielilläpuhumisen lahjaa. Halusin sen! Rukoilin hartaasti ja välillä yritin sanoa jotain sellaisilla "kielillä" mikä nyt saattaisi kuulostaa "kieliltä". Minkäänlaisia uusia sanoja ei vain tullut, vaikka kuinka auoin suutani epätoivoisesti ja yritin kakistaa ulos edes jonkun tavun. Ei, niin ei. Kerran sitten menin erään kokouksen jälkeen seurakunnan eteen rukoiltavaksi. Polvistuin alttarikaiteelle. Pastori rukoili puolestani ja siunasi minut. Penkkiin päästyäni kiitin itsekseni Jeesusta. Yhtäkkiä uutta rukouskieltä vain soljui suustani aivan kuin itsestään. Olin ihmeissäni. Olin saanut kielilläpuhumisen lahjan ihan noin vain, ilman mitään yrittämistä! Uskon, että sain Pyhän Hengen jo silloin kun annoin elämäni Jeesukselle (Room. 8:14-16) . Mutta että sain varsinaisesti täyttyä Pyhällä Hengellä ja tulella tuossa jälkimmäisessä hetkessä. Sain rohkeutta ja voimaa seisoa ihmisten edessä ja tunnustaa että Jeesus on Herra. Olen tosi onnellinen kaikesta siitä mitä elävä Jeesus on tehnyt! "Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi." (Ps. 40:4)
https://www.ystavakirkko.fi/fi/index.ph ... imi=todist
Jyrki Poutanen
Lapsuudestani en muista mitään hengellisyyteen, tai edes uskonnollisuuteen, viittaavaa. Äitini ei lukenut iltarukouksia edes muodon vuoksi. Jeesus-nimeä ei koskaan varmaan edes mainittu. Raamattu ei kuulunut kotini kirjallisuuteen. Pääsiäiseen kuuluivat tiput, noita-akat ja suklaamunat. Joulun viettoon kuuluivat lahjat ja joulupukki. Kristillisyys oli itselleni koko nuoruuden ajan vain jotain todella etäistä. Jotain sellaista mistä en tiennyt yhtään mitään, ja sellaista, millä ei ollut mitään merkitystä. Rippikoulun käytyäni, perus-velvollisuudesta, en silloinkaan muista löytäneeni mitään uskontoa ihmeempää. Muistan kuitenkin pikkupoikana ajatelleeni, että kyllä Jumala varmasti on olemassa. Se oli varmaankin jonkinlaista lapsenuskoa. Sellaista Jumala-kaipuuta, jonka Jumala itse on asettanut jokaisen ihmisen sisimpään. Ala-asteella tykkäsin laulusta joka oli mielestäni tosi hieno. Siinä laulettiin: "Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen."
Teini-iässä alkoivat kiinnostaa kaikenlaiset rock-bändit ja kauhuleffat. Kaveripiirin kuuntelema musiikki vei mukanaan. Kasvatin itsekin pitkän tukan ja pukeuduin mustiin vaatteisiin. Olin ylpeä siitä, että olin mielestäni boheemi tyyppi. Vasta jälkeenpäin, tultuani uskoon, ymmärsin että tietty kuuntelemani musiikki oli edustanut saatanan palvontaa. Silloin en sitä tiennyt. Kaikenlainen pimeä mystiikka tuntui vain kiinnostavan. Vietin huoletonta nuoren miehen elämää ja oli tosi "coolia" käydä tsekkaamassa kuuluisien rock-bändien konsertteja. Ostin sähkökitaran ja perustin kavereiden kanssa itsekin bändin. Tosin meistä ei tullut kuuluisia, mutta muuten oli kova meiniki.
Sitten tapaamani tyttöystävä tuli uskoon. Huomasin selvän muutoksen hänessä. Ajattelin että se usko kuului hänen elämäänsä, mutta ei ole mun juttu. Kunnes Jumala ilmestyi minulle unessa. Tuolloin en vielä tiennyt Raamatusta tai Jumalasta yhtään mitään. Uni oli poikkeuksellisen todentuntuinen. Näin siinä taivaalla yläpuolellani valtavan suuren kirkkauden. Sellaisen valkeuden joka ei ollut pelkkää valkeutta, vaan ikään kuin oikea elävä persoona. Ymmärsin unessa että tuo kirkkaus oli Jumala. Yhtäkkiä kirkkauden keskeltä lähti voimakas tuli, ikään kuin säde tai salama, joka osui minuun (Dan. 7:9-10) . Samalla heräsin sängyssäni. Muistan kuinka tärisin kauttaaltani. Jumalan voima, tulivirta, kulki lävitseni päästä varpaisiin. En tiennyt mitä oikeastaan tapahtui, mutta ymmärsin varmuudella että Jumala oli ilmestynyt minulle konkreettisesti. Hän on todellinen. Kerroin unesta ystävälleni. Hän oli iloinen puolestani ja aivan otettu. Seuraavaksi sain kuulla että pelastumista oli rukoiltu puolestani muun muassa näillä sanoilla: "Sinä tulen Jumala, ilmesty Jyrkille." Nyt oli minun vuoro olla otettu. Jumala halusi todellakin ilmestyä juuri minulle! Koin sen valtavana henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena Taivaalliselta Isältä.
Haluan kertoa, että minulla ei ole ollut mahdollisuutta koskaan tuntea omaa biologista isääni. Mutta Jumalasta tuli minulle todellinen isä. Sain tulla Abba-Isin lapseksi ja alkaa kasvamaan Hänen tuntemisessaan. Tällä asialla oli suuri, parantava, merkitys.
Aloin kiinnostua Raamatusta ja sen sisällöstä. Raamatun kirjoitusten perusteella ymmärsin olevani syntinen ja että joutuisin helvettiin, ellen tekisi parannusta. Halusin siis ottaa vastaan Jumalan lahjan, pelastuksen Jeesuksessa (Room. 3:23-24), (Ap.t. 16:30-31) . Ei kulunut kauan kun löysin itseni Keski-Porin kirkon tiistaisesta rukousillasta. Istuin kirkon penkissä turvallisen matkan päässä alttarista. Joku pappi puhui ja kutsui lopuksi ihmisiä tulemaan alttarille. Yllätyksekseni hän asteli hymyillen suoraan luokseni sanoen: "Terve! Mä olen Matti. Ootko sä jo Jeesuksen oma?". Vastasin että en ole. "Haluaisitko olla?" kysymykseen vastasin heti: "Haluan". Polvistuin papin (rovasti Matti Vuolanne) kanssa penkin päähän ja toistin hänen lausumansa rukouksen. Pyysin kaikki syntini anteeksi ja annoin elämäni Jeesukselle. Matti-pappi julisti syntini anteeksiannetuiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä. Siinä hetkessä, syksyllä 1991, koin uskoontulemisen ja uudestisyntymisen. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Sain varmuuden iankaikkisesta elämästä. Rauha Jumalan kanssa tuntui hyvältä!
Vanhat kaveripiirit musiikkeineen saivat jäädä. Ennen niin tärkeillä asioilla ei ollutkaan enää niin suurta merkitystä. Pimeys sai väistyä olemuksestani sisäisesti ja ulkoisesti. Sain Jeesukselta ihan uuden elämän ja uuden sydämen. Ajatukseni muuttuivat. Näin kaiken uusin silmin. Noin kolmen kuukauden päästä uskoontulostani kävin kasteella paikallisessa vapaaseurakunnassa. Halusin olla kuuliainen Jumalan Sanalle, Raamatulle. Halusin kokosydämisesti seurata Herra Jeesusta ja ottaa upotuskasteen
(Ap.t. 2:38)
Olin jo kuullut, että uskova voi täyttyä Pyhällä Hengellä ja saada ns. kielilläpuhumisen lahjan. Odotinkin saavani Pyhän Hengen lahjan jo kastealtaassa. Voimaa vedessä tuntui olevan, mutta kielillä en alkanut puhumaan vielä silloin. Rukoilin ja rukoilin Jeesukselta kielilläpuhumisen lahjaa. Halusin sen! Rukoilin hartaasti ja välillä yritin sanoa jotain sellaisilla "kielillä" mikä nyt saattaisi kuulostaa "kieliltä". Minkäänlaisia uusia sanoja ei vain tullut, vaikka kuinka auoin suutani epätoivoisesti ja yritin kakistaa ulos edes jonkun tavun. Ei, niin ei. Kerran sitten menin erään kokouksen jälkeen seurakunnan eteen rukoiltavaksi. Polvistuin alttarikaiteelle. Pastori rukoili puolestani ja siunasi minut. Penkkiin päästyäni kiitin itsekseni Jeesusta. Yhtäkkiä uutta rukouskieltä vain soljui suustani aivan kuin itsestään. Olin ihmeissäni. Olin saanut kielilläpuhumisen lahjan ihan noin vain, ilman mitään yrittämistä! Uskon, että sain Pyhän Hengen jo silloin kun annoin elämäni Jeesukselle (Room. 8:14-16) . Mutta että sain varsinaisesti täyttyä Pyhällä Hengellä ja tulella tuossa jälkimmäisessä hetkessä. Sain rohkeutta ja voimaa seisoa ihmisten edessä ja tunnustaa että Jeesus on Herra. Olen tosi onnellinen kaikesta siitä mitä elävä Jeesus on tehnyt! "Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi." (Ps. 40:4)
https://www.ystavakirkko.fi/fi/index.ph ... imi=todist
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Jatkoajalla
Arto Orre
Lähdin 17-vuotiaana Suomesta Ruotsiin kesätöihin ja pääsin töihin rautatehtaalle. Minun piti työntää ohuita peltilevyjä pyörivän rullaprässin läpi, joka valssasi levyt suoriksi. Ja sitten vinkata paikalle katossa kiskoilla kulkeva kattonosturi. Kuljettaja laski alas kaksi nostohaarukkaa ja minun tehtäväni oli ohjata ne noin tuhat kiloa painavan aluslevyn kummallekin puolelle, ja sitten kävellen ohjailla ilmassa liikkuvaa levyä kohti varastointinurkkaa, johon levyjä pinottiin yli puolitoistametrisiin yli kymmenen tonnia painaviin kasoihin.
Neljäntenä työpäivänäni ohjailin taas yhtä levyä ja menin kahden levykasan väliin laittamaan lankunpätkiä edellisen pohjalevyn päälle ja ohjasin kattonosturin koukut kasaan lasketun levyn alta pois. Mutta siinä samassa edessäni oleva tuhansia kiloja painava levykasa alkoi kaatua päälleni kohti takanani olevaa kasaa. Paikkaan, jossa seisoin, jäi vain pieni kapea rako, vasemman käsivarren luut katkesivat ja luut törröttivät näkyvissä, levyt litistivät vatsan selkärankaan kiinni ja tunsin jalkojeni päällä valtavan painon. Olin tuhansien kilojen painoisten rautalevyjen vanki ja elämäni oli hiuskarvan varassa.
Työkaverini yrittivät auttaa, mutta eivät jaksaneet siirtää edes ylintä levyä. Tilanne oli kauhistuttava. ja olin vaarassa katketa keskeltä kahtia. Tuntui, että jouduin olemaan siinä puristuksessa tuntikausia. Rukoilin hädissäni ja kauhuissani Jumalalta apua ja lupasin, että jos vielä saisin lisää elinaikaa, eläisin jotenkin paremmin.
Puolen tunnin kuluttua seuraavan vuoron työnjohtaja tuli paikalle, järjesti paikalle paksut kettingit, jotka laitettiin koko minua painavan kasan ympärille ja kattonosturi pystyi niiden avulla vetämään levyjä poispäin. Takanani olevan kasan päälle kiivennyt mies nosti minut kainaloista pois levypinojen välistä. Minut laskettiin paareille ja muistan vieläkin, miten onnellinen olin, kun olin taas vapaa ja sain hengittää täysillä. Jälkeenpäin ajatellen tunsin olevani kuin uudestisyntynyt.
Olin luvannut Jumalalle, että eläisin jotenkin paremmin, mutta en tiennyt miten, ja niin jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Puheessa vilisi paljon kirosanoja, aski tupakkaa päivässä ja pullo viinaa viikossa. Mutta onnettomuudesta jäi päälle jonkinlainen shokkitila ja näin painajaisia siitä, että joudun taas johonkin onnettomuuteen, jossa litistyn kuoliaaksi.
Joitakin vuosia myöhemmin menin kerran erään ystäväni luo kylään ja sinne tuli myös samassa talossa asuva suomalainen hymyilevä uskova poika. Hän alkoi puhua meille iloisesti Jeesuksesta, jonka sanoi olevan hänen pelastajansa. Yritimme kaverini kanssa kyseenalaistaa Raamattua, mutta hän löysi kaikkiin kysymyksiimme aina hyvät vastaukset. Lopuksi hän ehdotti:
-Kokeilkaa Jumalaa, antakaa minä rukoilen puolestanne, jos ei mitään tapahdu, niin unohtakaa nämä asiat loppuelämäksenne. Minulle oli jäänyt kaipaus Jumalan puoleen siitä onnettomuudesta lähtien, tai ehkä se tuli jo lapsuudesta, kun äiti rukoili kanssamme iltarukouksia. Mutta silti ihmettelin, kun kaverini tyttöystävä oli heti valmis:
- Rukoillaan vaan.
En tiennyt, että hän oli hiljattain tullut uskoon ja evankelista Jokke vielä sanoi, että kokeilkaa Jumalaa ja eihän siinä mitään hävitäkään voi, me suostuimme sitten myös rukoiltaviksi.
- "Herra Jeesus, avaa Arton silmät ymmärtämään sinun todellisuutesi ja pelasta hänet. Anna kaikki hänen syntinsä anteeksi." Silloin yhtäkkiä tuli varmuus: - Tämä onkin todellista! Valtava ilo täytti sydämeni. Kaikista aikaisemmista väittelyistäni huolimatta koin Jumalan voiman ja läheisyyden.
Tuon tapahtuman jälkeen en enää nähnyt painajaisunia ja kuolemanpelkokin hävisi saman tien. Myöhemmin olen joutunut pari kertaa ajamaan tieltä pellolle välttääkseni kolarin. Kyllähän siinä säikähtää, mutta painajaisia ja kuolemanpelkoa ei ole tullut myöhemminkään.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että Jumala kuuli avunhuutoni ja varmaankin enkelit estivät tuon tonneja painavan rautakasan kaatumisen päälleni.
Ps. 50:15 "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."
Arto Orre, Forssan Ystäväkirkko srk.
Arto Orre
Lähdin 17-vuotiaana Suomesta Ruotsiin kesätöihin ja pääsin töihin rautatehtaalle. Minun piti työntää ohuita peltilevyjä pyörivän rullaprässin läpi, joka valssasi levyt suoriksi. Ja sitten vinkata paikalle katossa kiskoilla kulkeva kattonosturi. Kuljettaja laski alas kaksi nostohaarukkaa ja minun tehtäväni oli ohjata ne noin tuhat kiloa painavan aluslevyn kummallekin puolelle, ja sitten kävellen ohjailla ilmassa liikkuvaa levyä kohti varastointinurkkaa, johon levyjä pinottiin yli puolitoistametrisiin yli kymmenen tonnia painaviin kasoihin.
Neljäntenä työpäivänäni ohjailin taas yhtä levyä ja menin kahden levykasan väliin laittamaan lankunpätkiä edellisen pohjalevyn päälle ja ohjasin kattonosturin koukut kasaan lasketun levyn alta pois. Mutta siinä samassa edessäni oleva tuhansia kiloja painava levykasa alkoi kaatua päälleni kohti takanani olevaa kasaa. Paikkaan, jossa seisoin, jäi vain pieni kapea rako, vasemman käsivarren luut katkesivat ja luut törröttivät näkyvissä, levyt litistivät vatsan selkärankaan kiinni ja tunsin jalkojeni päällä valtavan painon. Olin tuhansien kilojen painoisten rautalevyjen vanki ja elämäni oli hiuskarvan varassa.
Työkaverini yrittivät auttaa, mutta eivät jaksaneet siirtää edes ylintä levyä. Tilanne oli kauhistuttava. ja olin vaarassa katketa keskeltä kahtia. Tuntui, että jouduin olemaan siinä puristuksessa tuntikausia. Rukoilin hädissäni ja kauhuissani Jumalalta apua ja lupasin, että jos vielä saisin lisää elinaikaa, eläisin jotenkin paremmin.
Puolen tunnin kuluttua seuraavan vuoron työnjohtaja tuli paikalle, järjesti paikalle paksut kettingit, jotka laitettiin koko minua painavan kasan ympärille ja kattonosturi pystyi niiden avulla vetämään levyjä poispäin. Takanani olevan kasan päälle kiivennyt mies nosti minut kainaloista pois levypinojen välistä. Minut laskettiin paareille ja muistan vieläkin, miten onnellinen olin, kun olin taas vapaa ja sain hengittää täysillä. Jälkeenpäin ajatellen tunsin olevani kuin uudestisyntynyt.
Olin luvannut Jumalalle, että eläisin jotenkin paremmin, mutta en tiennyt miten, ja niin jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Puheessa vilisi paljon kirosanoja, aski tupakkaa päivässä ja pullo viinaa viikossa. Mutta onnettomuudesta jäi päälle jonkinlainen shokkitila ja näin painajaisia siitä, että joudun taas johonkin onnettomuuteen, jossa litistyn kuoliaaksi.
Joitakin vuosia myöhemmin menin kerran erään ystäväni luo kylään ja sinne tuli myös samassa talossa asuva suomalainen hymyilevä uskova poika. Hän alkoi puhua meille iloisesti Jeesuksesta, jonka sanoi olevan hänen pelastajansa. Yritimme kaverini kanssa kyseenalaistaa Raamattua, mutta hän löysi kaikkiin kysymyksiimme aina hyvät vastaukset. Lopuksi hän ehdotti:
-Kokeilkaa Jumalaa, antakaa minä rukoilen puolestanne, jos ei mitään tapahdu, niin unohtakaa nämä asiat loppuelämäksenne. Minulle oli jäänyt kaipaus Jumalan puoleen siitä onnettomuudesta lähtien, tai ehkä se tuli jo lapsuudesta, kun äiti rukoili kanssamme iltarukouksia. Mutta silti ihmettelin, kun kaverini tyttöystävä oli heti valmis:
- Rukoillaan vaan.
En tiennyt, että hän oli hiljattain tullut uskoon ja evankelista Jokke vielä sanoi, että kokeilkaa Jumalaa ja eihän siinä mitään hävitäkään voi, me suostuimme sitten myös rukoiltaviksi.
- "Herra Jeesus, avaa Arton silmät ymmärtämään sinun todellisuutesi ja pelasta hänet. Anna kaikki hänen syntinsä anteeksi." Silloin yhtäkkiä tuli varmuus: - Tämä onkin todellista! Valtava ilo täytti sydämeni. Kaikista aikaisemmista väittelyistäni huolimatta koin Jumalan voiman ja läheisyyden.
Tuon tapahtuman jälkeen en enää nähnyt painajaisunia ja kuolemanpelkokin hävisi saman tien. Myöhemmin olen joutunut pari kertaa ajamaan tieltä pellolle välttääkseni kolarin. Kyllähän siinä säikähtää, mutta painajaisia ja kuolemanpelkoa ei ole tullut myöhemminkään.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että Jumala kuuli avunhuutoni ja varmaankin enkelit estivät tuon tonneja painavan rautakasan kaatumisen päälleni.
Ps. 50:15 "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."
Arto Orre, Forssan Ystäväkirkko srk.
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Miten minusta tuli Jumalan lapsi
Pitkä etsintä
Anja Sonntag
Keväällä 1993 käteeni tarttui työpaikkani kahvipöydältä lehti, jossa kerrottiin Hannu-nimisen miehen todistus uskoon tulosta, siitä miten hän elämänsä monien vaikeuksien ja etsinnän kautta oli lopulta saanut armon tulla Jumalan lapseksi ja sai olla nyt rohkaisemassa muita ihmisiä löytämään sen mitä itse oli saanut. Koin, että minä olen samalla tavalla ja samoista syistä kulkenut etsijänä. Olin vuosia hakenut apua vääristä suunnista, erilaisista parannuskeinoista, ja käynyt ns. New Age -kursseja, jotta voisin kehittyä ja auttaa itse itseäni ja muita ihmisiä. Opiskelin mm. antroposofiaa. Opetuksen lähtökohtana oli ajatus kasvusta erilaisin harjoituksin. Mutta mitään opetuksen lupaamaa henkistä kasvua ei tapahtunut, päinvastoin olin entistä ahdistuneempi. Hannun tarinasta ymmärsin, en kykene itse auttamaan itseäni, minunkin tulee kääntyä Jumalan puoleen. Rukoilin koko sydämestäni, pyysin, että Jumala auttaisi minut oikealle tielle totuuteen ja tulisi elämääni. Olin lapsenomaisen luottavainen, että Jumala vastaisi pyyntööni, mutta en osannut arvata miten henkilökohtaisesti Taivaan Isä meitä johdattaa ja kuulee rukouksemme, tuntien jokaisen meistä yksilöinä.
Jumala kuulee rukoukset
En unohtanut rukoustani. Lähdimme heinäkuussa Savoon kesämökillemme. Mökille piti hankkia saunaan uusi kiuas. Mieheni ja minä olimme jo Kuopiossa käydessämme katsoneet sopivan kiukaan tietystä kaupasta. Naapurimme kertoi kuitenkin yllättäen järjestäneensä meille kiukaan eräästä toisesta rautakaupasta ja sopineensa kaiken valmiiksi puolestamme erään myyjän kanssa. Tullessamme rautakauppaan panin merkille kassalla asiakasta palvelevan miesmyyjän, joka katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Toiselle vapaana olevalle myyjälle selitimme asiamme, hän kertoi, että mies, joka tiesi meille naapurin sopimasta kiukaasta oli sinä päivänä lomalla ja myös hänelle tuli pyyntö lähteä heti toimittamaan kiireellinen asia. Mieheni meni soittamaan naapurille, kyselemään millainen se sovittu kiuas oli, koska asiasta tietävä rautakauppias ei ollut paikalla. Jäin yksin. Silloin kassalla ollut myyjä, joka oli huomannut meidän liikkeeseen tulomme, vapautui ja sai mahdollisuuden tulla luokseni. Hän arasti kysyi: ”Oletko kiinnostunut hengellisistä asioista?” Hän kertoi, että Jumala oli näyttänyt joitakin päiviä aikaisemmin hänelle yöllä unessa minun rukouksessa anovat kasvoni. Unessa Jumala oli sanonut, että kun näet nämä kasvot, sinun tulee toimia. Kerro, että rukoukset on kuultu.
Myöhemmin ymmärsin: Tämä miesmyyjä, joka toimi kuten Jumala kehotti, oli sama Hannu, jonka elämäntarinan olin lukenut saman vuoden keväänä lehdestä, jonka olin löytänyt työpaikkani kahvipöydältä. Kiuaskin sitten Hannun myymänä ostettiin. Hannu kirjoitti minulle, että se oli hänen elämänsä siunatuin kiuaskauppa. Minulle se oli elämäni siunatuin päivä! Hän lähetti kopion siitä lehden sivusta, jossa hänen omasta etsinnästään ja uskoon tulostaan kerrottiin. Miten tarkkoja ovat Jumalan suunnitelmat, jotta hänen tahtonsa voi toteutua!
Armosta pelastettu Jumalan lapsi
Koin Jumalan viestin valtavan henkilökohtaisena huolenpitona ja kutsuna. Minäkin sain tulla Jumalan lapseksi. Ymmärsin, että Jumalan armosta olen saada saanut synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen kautta ja tullut osalliseksi iankaikkisesta elämästä. Omin voimin emme voi tulla paremmiksi. Vain armo voi muuttaa kaiken. Jumala johdattaa ja kuulee rukouksemme, jotka sydämen pohjasta lähtevät. Alusta asti koin tärkeäksi liittyä seurakuntaan. Jumalan johdatuksessa olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa olla hengellinen ihminen. Tulee tehdä parannus ja käydä kasteella. Ei ole helppoa kulkea kaitaa polkua ja portti, joka vie elämään on ahdas. Jumalan tahto on tässä kuitenkin ehdoton. Emme voi kulkea yhtä aikaa maailman teitä. Tarvitsen päivittäin rukousta, hänen apuansa ja armoansa.
https://www.helsinginbaptistilahetys.fi ... lan_lapsi/
Pitkä etsintä
Anja Sonntag
Keväällä 1993 käteeni tarttui työpaikkani kahvipöydältä lehti, jossa kerrottiin Hannu-nimisen miehen todistus uskoon tulosta, siitä miten hän elämänsä monien vaikeuksien ja etsinnän kautta oli lopulta saanut armon tulla Jumalan lapseksi ja sai olla nyt rohkaisemassa muita ihmisiä löytämään sen mitä itse oli saanut. Koin, että minä olen samalla tavalla ja samoista syistä kulkenut etsijänä. Olin vuosia hakenut apua vääristä suunnista, erilaisista parannuskeinoista, ja käynyt ns. New Age -kursseja, jotta voisin kehittyä ja auttaa itse itseäni ja muita ihmisiä. Opiskelin mm. antroposofiaa. Opetuksen lähtökohtana oli ajatus kasvusta erilaisin harjoituksin. Mutta mitään opetuksen lupaamaa henkistä kasvua ei tapahtunut, päinvastoin olin entistä ahdistuneempi. Hannun tarinasta ymmärsin, en kykene itse auttamaan itseäni, minunkin tulee kääntyä Jumalan puoleen. Rukoilin koko sydämestäni, pyysin, että Jumala auttaisi minut oikealle tielle totuuteen ja tulisi elämääni. Olin lapsenomaisen luottavainen, että Jumala vastaisi pyyntööni, mutta en osannut arvata miten henkilökohtaisesti Taivaan Isä meitä johdattaa ja kuulee rukouksemme, tuntien jokaisen meistä yksilöinä.
Jumala kuulee rukoukset
En unohtanut rukoustani. Lähdimme heinäkuussa Savoon kesämökillemme. Mökille piti hankkia saunaan uusi kiuas. Mieheni ja minä olimme jo Kuopiossa käydessämme katsoneet sopivan kiukaan tietystä kaupasta. Naapurimme kertoi kuitenkin yllättäen järjestäneensä meille kiukaan eräästä toisesta rautakaupasta ja sopineensa kaiken valmiiksi puolestamme erään myyjän kanssa. Tullessamme rautakauppaan panin merkille kassalla asiakasta palvelevan miesmyyjän, joka katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Toiselle vapaana olevalle myyjälle selitimme asiamme, hän kertoi, että mies, joka tiesi meille naapurin sopimasta kiukaasta oli sinä päivänä lomalla ja myös hänelle tuli pyyntö lähteä heti toimittamaan kiireellinen asia. Mieheni meni soittamaan naapurille, kyselemään millainen se sovittu kiuas oli, koska asiasta tietävä rautakauppias ei ollut paikalla. Jäin yksin. Silloin kassalla ollut myyjä, joka oli huomannut meidän liikkeeseen tulomme, vapautui ja sai mahdollisuuden tulla luokseni. Hän arasti kysyi: ”Oletko kiinnostunut hengellisistä asioista?” Hän kertoi, että Jumala oli näyttänyt joitakin päiviä aikaisemmin hänelle yöllä unessa minun rukouksessa anovat kasvoni. Unessa Jumala oli sanonut, että kun näet nämä kasvot, sinun tulee toimia. Kerro, että rukoukset on kuultu.
Myöhemmin ymmärsin: Tämä miesmyyjä, joka toimi kuten Jumala kehotti, oli sama Hannu, jonka elämäntarinan olin lukenut saman vuoden keväänä lehdestä, jonka olin löytänyt työpaikkani kahvipöydältä. Kiuaskin sitten Hannun myymänä ostettiin. Hannu kirjoitti minulle, että se oli hänen elämänsä siunatuin kiuaskauppa. Minulle se oli elämäni siunatuin päivä! Hän lähetti kopion siitä lehden sivusta, jossa hänen omasta etsinnästään ja uskoon tulostaan kerrottiin. Miten tarkkoja ovat Jumalan suunnitelmat, jotta hänen tahtonsa voi toteutua!
Armosta pelastettu Jumalan lapsi
Koin Jumalan viestin valtavan henkilökohtaisena huolenpitona ja kutsuna. Minäkin sain tulla Jumalan lapseksi. Ymmärsin, että Jumalan armosta olen saada saanut synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen kautta ja tullut osalliseksi iankaikkisesta elämästä. Omin voimin emme voi tulla paremmiksi. Vain armo voi muuttaa kaiken. Jumala johdattaa ja kuulee rukouksemme, jotka sydämen pohjasta lähtevät. Alusta asti koin tärkeäksi liittyä seurakuntaan. Jumalan johdatuksessa olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa olla hengellinen ihminen. Tulee tehdä parannus ja käydä kasteella. Ei ole helppoa kulkea kaitaa polkua ja portti, joka vie elämään on ahdas. Jumalan tahto on tässä kuitenkin ehdoton. Emme voi kulkea yhtä aikaa maailman teitä. Tarvitsen päivittäin rukousta, hänen apuansa ja armoansa.
https://www.helsinginbaptistilahetys.fi ... lan_lapsi/
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Johannan todistus
Hei, nimeni on Johanna. Muutin vanhempieni kanssa Kanadaan vuonna 1952. Huhtikuussa 2000 vierailin Pohjois-Hollannin pienessä kylässä, jossa olin syntynyt 1949.
Se oli minulle hyvin erikoista aikaa oppiessani tuntemaan juureni. Tapasin tätejäni ja setiäni isäni ja äitini puolelta, jotka olin nähnyt viimeksi silloin kun olin kolmevuotias. Isälläni oli yhdeksän sisarusta ja olin yhteydessä viiteentoista serkkuuni. Äidilläni oli neljä sisarusta ja sitäkin kautta minulla on monia serkkuja. Olen alkanut ymmärtämään vanhempiani sen jälkeen kun tapasin Hollannin sukuni. Oppiessani ymmärtämään heidän taustansa ja kuinka heidät oli kasvatettu, niin se antoi minulle oivalluksen siitä kuinka vanhempani reagoivat toisiin ja kuinka minä ja kahdeksan sisarustani oli kasvatettu. Vanhempieni perheiden puolelta he kaikki olivat ahkerasti työtä tekeviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka toimivat sellaisissa ammateissa kuten maanviljelijöinä, sairaanhoitajina, markkinoijina, urakoitsijoina ja opettajina. He ovat rakastavia ja ihmeellisiä ihmisiä.
Isäni oli katolilainen ja äitini oli uskonnoton, vaikkakin hän on käynyt lapsena protestanttisessa pyhäkoulussa. Äitini isä oli ateisti ja äiti oli mahdollisesti metodisti. Äitini mentyään naimisiin isäni kanssa, niin äidistäni tuli katolilainen, koska se oli Rooman katolisen kirkon vaatimus. Äitini ei koskaan omaksunut uskontoa. Hän kävi kirkossa, mutta hänen sydämensä ei ollut siinä mukana. Jotkut Hollannin sukuni perheet ovat kauan sitten hylänneet katolisen uskon harjoittamisen.
Pian sen jälkeen kun synnyin, niin vanhempani kastattivat minut Rooman katolisessa kirkossa. Katolisen kirkon mukaan kaste puhdistaa perisynnin ja tekee sinut kirkon jäseneksi. Seitsemän vuoden iässä vastaanotin Herran ehtoollisen sakramentin ja kymmenen vuoden ikäisenä vastaanotin vahvistuksen sakramentin. Messuun osallistuminen on laki ja se on myös toinen sakramentti syntien sovittamiseksi ja se on kuoleman synti jos et pääse messuun mukaan ilman pätevää syytä.
Monia vuosia harjoitin innokkaasti katolilaisuutta ja sitten tapasin tulevan aviomieheni ja meidät vihittiin kirkossa 1968. Lapsemme kastettiin katolilaisiksi, tyttäremme vuonna 1968 ja poikamme vuonna 1971. Aikuisiällä kuuluin Marian legioonaan (Legion of Mary), katolisten naisten liittoon (Catholic Women's League) ja opetin katekismusta.
Opiskelin kirkon historiaa, pyhien elämää ja uskoin Marian Jumalan äidin ihmeenomaisiin ilmestyksiin ja mystisiin pyhien tarinoihin. Noina vuosina tunsin aina Jumalan rakkauden minua kohtaan olevan sellainen, että sen edellytyksenä oli minun tulemiseni paremmaksi, mutta en koskaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä tai pyhä. Kävin säännöllisesti syntien tunnustamisessa sekä innokkaasti maksoin almuja syntieni tähden ja vastaanotin usein Herran ehtoollisen tullakseni pyhitetyksi. Rukoilin Jeesusta, Mariaa ja pyhimyksiä omien ja muiden tarpeiden puolesta. Rukoilin ja käytin aneita kuolleiden sielujen puolesta, jotka saattoivat olla kiirastulessa, niin että Jumala olisi ollut heille armollinen ja vienyt heidät taivaaseen. Minulla ei ollut koskaan varmuutta, että olisin päässyt taivaaseen ja olisin mahdollisesti joutunut kiirastuleen. Mieheni kävi silloin tällöin kirkossa lapsiemme kanssa ja minä jätin kirkon vuonna 1979.
Vuonna 1979 kohtasin Herran Jeesuksen todella ihmeellisellä tavalla ja niin muutuin ikiajoiksi. Jumala avasi silmäni ja sydämeni Hänen sanalleen (Raamattu) ja totuudelleen. Olin surun valtaama syntien tähden. Tunsin Jumalan valtavan rakkauden minua kohtaan juuri sellaisena kuin olin. Lopulta ymmärsin miksi Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan niin raa'an kuoleman ristillä puolestani. Ihan sama kuinka kovasti olisin tehnyt tekoja tullakseni tarpeeksi hyväksi tai kuinka monta anetta olisin maksanut, en olisi koskaan täyttänyt Jumalan vanhurskauden ja puhtauden standardia. Jumala valmisti minulle tien lähettäen Jeesuksen maksamaan syntieni rangaistuksen kertakaikkisesti kuolemansa kautta ristillä.
Tie Jumalan luokse ei käy kirkon kautta, Marian kautta, ruusukkorukouksen kautta, köyhyyden kautta, kymmenysten kautta, katumuksen ja aneiden kautta, syntien tunnustamisen kautta, riittien kautta, öljyllä voitelun kautta, pyhän veden kautta, suitsukkeiden kautta, vesikasteen kautta, rituaalien kautta, ei messun tai minkään sakramentin kautta.
Tie Jumalan luokse on uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan ja siihen mitä Hän on tehnyt ristillä. Apt 16:30 Ja hän vei heidät ulos ja sanoi: "Herrat, mitä minun pitää tekemän, että minä pelastuisin?" 31 Niin he sanoivat: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut .....
Jumala näkee minut syntisen ihmisen, ilman syntiä Jeesuksen veren kautta, jonka Jeesus Kristus vuodatti. Olen puettu Jeesuksen vanhurskauteen, en omiin tekoihini.
Room 8:1 ¶ Niin ei ole nyt yhtään kadotusta niissä, jotka Jesuksessa Kristuksessa ovat, ja ei vaella lihan, vaan hengen jälkeen. (Biblia)
Minulta meni kolme vuotta ennen kuin sain rohkeuden jättää Rooman katolisen kirkon. Olin joka päivä Jumalan sanan edessä, enkä voinut laskea sitä käsistäni. Herra ruokki nälkäistä sieluani kallisarvoisen sanansa kautta. 1982 minut kastettiin upottamalla järvessä. Vesikaste kuvaa ja on symboli täydelliselle uudistumiselle ja uskovan ihmisen elämän muutokselle, todistaen Jeesuksen Kristuksen kuolemasta, hautaamisesta ja ylösnousemuksesta pelastuksen tienä. Sen kautta minut tunnistetaan Jeesuksen Kristuksen seuraajaksi, ei Rooman paavin tai kirkon.
On vain yksi tie Jumalan luokse. Joh 14:6 Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.
Nykyään Jumalan rakkaus ohjaa minua palvelemaan Häntä, eikä pelko ja syyllisyys ja elän niin kuin Hänen sanansa opettaa. Ainoastaan ilmaisen lahjan armo kautta olen kykenevä elämään tätä elämää Hänessä. Jumala lähetti Puolustajan, Hänen Pyhän Henkensä ohjaamaan ja opastamaan minua. Jeesus kertoo sanassaan:
Joh 16:16 Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, .... 26 Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.
Nykyään käyn Baptistiseurakunnassa sekä pienessä ryhmässä, jossa tutkitaan Raamattua. Koen tärkeäksi kuulua seurakuntaan, jossa uskotaan Raamatun sanaa ja siten kannustamme muita ja muut kannustavat meitä. Rakastan tutkia ja rukoilla Herran sanan edessä, jota meidät on käsketty tekemään, viettäen aikaa rukouksessa. Pyrkimykseni on elää jumalista elämää vaimona, äitinä, isoäitinä, ystävänä ja vapaaehtoisena. Olen vapaaehtoisena saattohoito järjestössä.
Armoa sinulle, Johanna
Suomennos
Petri Paavola
https://www.kotipetripaavola.com/johannantodistus.html
Hei, nimeni on Johanna. Muutin vanhempieni kanssa Kanadaan vuonna 1952. Huhtikuussa 2000 vierailin Pohjois-Hollannin pienessä kylässä, jossa olin syntynyt 1949.
Se oli minulle hyvin erikoista aikaa oppiessani tuntemaan juureni. Tapasin tätejäni ja setiäni isäni ja äitini puolelta, jotka olin nähnyt viimeksi silloin kun olin kolmevuotias. Isälläni oli yhdeksän sisarusta ja olin yhteydessä viiteentoista serkkuuni. Äidilläni oli neljä sisarusta ja sitäkin kautta minulla on monia serkkuja. Olen alkanut ymmärtämään vanhempiani sen jälkeen kun tapasin Hollannin sukuni. Oppiessani ymmärtämään heidän taustansa ja kuinka heidät oli kasvatettu, niin se antoi minulle oivalluksen siitä kuinka vanhempani reagoivat toisiin ja kuinka minä ja kahdeksan sisarustani oli kasvatettu. Vanhempieni perheiden puolelta he kaikki olivat ahkerasti työtä tekeviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka toimivat sellaisissa ammateissa kuten maanviljelijöinä, sairaanhoitajina, markkinoijina, urakoitsijoina ja opettajina. He ovat rakastavia ja ihmeellisiä ihmisiä.
Isäni oli katolilainen ja äitini oli uskonnoton, vaikkakin hän on käynyt lapsena protestanttisessa pyhäkoulussa. Äitini isä oli ateisti ja äiti oli mahdollisesti metodisti. Äitini mentyään naimisiin isäni kanssa, niin äidistäni tuli katolilainen, koska se oli Rooman katolisen kirkon vaatimus. Äitini ei koskaan omaksunut uskontoa. Hän kävi kirkossa, mutta hänen sydämensä ei ollut siinä mukana. Jotkut Hollannin sukuni perheet ovat kauan sitten hylänneet katolisen uskon harjoittamisen.
Pian sen jälkeen kun synnyin, niin vanhempani kastattivat minut Rooman katolisessa kirkossa. Katolisen kirkon mukaan kaste puhdistaa perisynnin ja tekee sinut kirkon jäseneksi. Seitsemän vuoden iässä vastaanotin Herran ehtoollisen sakramentin ja kymmenen vuoden ikäisenä vastaanotin vahvistuksen sakramentin. Messuun osallistuminen on laki ja se on myös toinen sakramentti syntien sovittamiseksi ja se on kuoleman synti jos et pääse messuun mukaan ilman pätevää syytä.
Monia vuosia harjoitin innokkaasti katolilaisuutta ja sitten tapasin tulevan aviomieheni ja meidät vihittiin kirkossa 1968. Lapsemme kastettiin katolilaisiksi, tyttäremme vuonna 1968 ja poikamme vuonna 1971. Aikuisiällä kuuluin Marian legioonaan (Legion of Mary), katolisten naisten liittoon (Catholic Women's League) ja opetin katekismusta.
Opiskelin kirkon historiaa, pyhien elämää ja uskoin Marian Jumalan äidin ihmeenomaisiin ilmestyksiin ja mystisiin pyhien tarinoihin. Noina vuosina tunsin aina Jumalan rakkauden minua kohtaan olevan sellainen, että sen edellytyksenä oli minun tulemiseni paremmaksi, mutta en koskaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä tai pyhä. Kävin säännöllisesti syntien tunnustamisessa sekä innokkaasti maksoin almuja syntieni tähden ja vastaanotin usein Herran ehtoollisen tullakseni pyhitetyksi. Rukoilin Jeesusta, Mariaa ja pyhimyksiä omien ja muiden tarpeiden puolesta. Rukoilin ja käytin aneita kuolleiden sielujen puolesta, jotka saattoivat olla kiirastulessa, niin että Jumala olisi ollut heille armollinen ja vienyt heidät taivaaseen. Minulla ei ollut koskaan varmuutta, että olisin päässyt taivaaseen ja olisin mahdollisesti joutunut kiirastuleen. Mieheni kävi silloin tällöin kirkossa lapsiemme kanssa ja minä jätin kirkon vuonna 1979.
Vuonna 1979 kohtasin Herran Jeesuksen todella ihmeellisellä tavalla ja niin muutuin ikiajoiksi. Jumala avasi silmäni ja sydämeni Hänen sanalleen (Raamattu) ja totuudelleen. Olin surun valtaama syntien tähden. Tunsin Jumalan valtavan rakkauden minua kohtaan juuri sellaisena kuin olin. Lopulta ymmärsin miksi Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan niin raa'an kuoleman ristillä puolestani. Ihan sama kuinka kovasti olisin tehnyt tekoja tullakseni tarpeeksi hyväksi tai kuinka monta anetta olisin maksanut, en olisi koskaan täyttänyt Jumalan vanhurskauden ja puhtauden standardia. Jumala valmisti minulle tien lähettäen Jeesuksen maksamaan syntieni rangaistuksen kertakaikkisesti kuolemansa kautta ristillä.
Tie Jumalan luokse ei käy kirkon kautta, Marian kautta, ruusukkorukouksen kautta, köyhyyden kautta, kymmenysten kautta, katumuksen ja aneiden kautta, syntien tunnustamisen kautta, riittien kautta, öljyllä voitelun kautta, pyhän veden kautta, suitsukkeiden kautta, vesikasteen kautta, rituaalien kautta, ei messun tai minkään sakramentin kautta.
Tie Jumalan luokse on uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan ja siihen mitä Hän on tehnyt ristillä. Apt 16:30 Ja hän vei heidät ulos ja sanoi: "Herrat, mitä minun pitää tekemän, että minä pelastuisin?" 31 Niin he sanoivat: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut .....
Jumala näkee minut syntisen ihmisen, ilman syntiä Jeesuksen veren kautta, jonka Jeesus Kristus vuodatti. Olen puettu Jeesuksen vanhurskauteen, en omiin tekoihini.
Room 8:1 ¶ Niin ei ole nyt yhtään kadotusta niissä, jotka Jesuksessa Kristuksessa ovat, ja ei vaella lihan, vaan hengen jälkeen. (Biblia)
Minulta meni kolme vuotta ennen kuin sain rohkeuden jättää Rooman katolisen kirkon. Olin joka päivä Jumalan sanan edessä, enkä voinut laskea sitä käsistäni. Herra ruokki nälkäistä sieluani kallisarvoisen sanansa kautta. 1982 minut kastettiin upottamalla järvessä. Vesikaste kuvaa ja on symboli täydelliselle uudistumiselle ja uskovan ihmisen elämän muutokselle, todistaen Jeesuksen Kristuksen kuolemasta, hautaamisesta ja ylösnousemuksesta pelastuksen tienä. Sen kautta minut tunnistetaan Jeesuksen Kristuksen seuraajaksi, ei Rooman paavin tai kirkon.
On vain yksi tie Jumalan luokse. Joh 14:6 Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.
Nykyään Jumalan rakkaus ohjaa minua palvelemaan Häntä, eikä pelko ja syyllisyys ja elän niin kuin Hänen sanansa opettaa. Ainoastaan ilmaisen lahjan armo kautta olen kykenevä elämään tätä elämää Hänessä. Jumala lähetti Puolustajan, Hänen Pyhän Henkensä ohjaamaan ja opastamaan minua. Jeesus kertoo sanassaan:
Joh 16:16 Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, .... 26 Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.
Nykyään käyn Baptistiseurakunnassa sekä pienessä ryhmässä, jossa tutkitaan Raamattua. Koen tärkeäksi kuulua seurakuntaan, jossa uskotaan Raamatun sanaa ja siten kannustamme muita ja muut kannustavat meitä. Rakastan tutkia ja rukoilla Herran sanan edessä, jota meidät on käsketty tekemään, viettäen aikaa rukouksessa. Pyrkimykseni on elää jumalista elämää vaimona, äitinä, isoäitinä, ystävänä ja vapaaehtoisena. Olen vapaaehtoisena saattohoito järjestössä.
Armoa sinulle, Johanna
Suomennos
Petri Paavola
https://www.kotipetripaavola.com/johannantodistus.html
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Nimetön.
Lähde suomi24.fi
Vain syylliset julistetaan vapaaksi!
Kesti luvattoman kauan, ennen kuin lopulta tunnustin syyllisyyteni ja syntini Jumalan edessä. Olin jo kuullut evankeliumia katusaarnaajan kautta monen kuukauden ajan. Olin pyytänyt hänet luokseni humalassa ollessani ja olin saanut häneltä traktaatteja luettavaksi. En kuitenkaan uskonut vielä silloin Jeesukseen Kristuksen omakohtaisena vapahtajana ja pelastajana.
Olin ryypännyt ja pelannut lähes kaiken, mitä minulla oli. Olin joutunut eroon vaimostani ja perheestäni, sillä hän oli lopulta hylännyt minut. Tahdoin enää vain kuolla. Siinä tilanteessa ja niissä ajatuksissa tapasin jälleen kerran katuevankelistan, joka pysäytti minut matkallani baariin juopottelemaan. Hän rukoili puolestani ja koin ihmeellisen lämmön rinnassani. Päätin lopettaa juomisen ja se onnistui. Sain myös palata vaimoni ja perheeni luokse.
Kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin annoin elämäni Jeesukselle: ennen kuin annoin periksi taisteluni Jumalaa vastaan. En ymmärtänyt tuon taivaallista Raamatusta, jota yritin nyt herätyksen tilassa lukea. Minun oli lopulta tunnustettava Jumalalle, että en voi auttaa itse itseäni. Vaikka olin lopettanut jo juomisen, niin ongelmani olivat ylitsepääsemättömät. Niin minä tuskissani huusin avukseni Herran nimeä ja annoin itseni Jumalalle kokonaan. Annoin elämäni Herran haltuun ja päätin luottaa häneen, tuli mitä tuli. "Tämä on tie, jonka tahdon nähdä loppuun saakka", ajattelin.
En kokenut tuossa hetkessä mitään ihmeellistä. Olin yksin ajatusteni kanssa Jumalan edessä. Kun menin nukkumaan, niin rukoilin tapojeni mukaan iltarukouksen ja pyysin päivän syntejäni anteeksi. Kun heräsin aamulla, niin ihmettelin, miksi minulla oli niin valtavan kevyt olo? Miksi tuska ja ahdistus olivat kokonaan poissa? Minä säikähdin ja luulin, että Jumala oli hylännyt minut, vaikka seurakunnassa, jossa olin alkanut käydä, oli sanottu, että Jumala ei minua koskaan hylkää. Luulin, että tuska ja ahdistus ovat jokapäiväinen osa kristityn elämää. Nyt kun ne olivat poissa, luulin hädässäni, että Pyhä Henki oli lähtenyt minusta pois. Jumala oli jättänyt minut. Minulle oli nimittäin sanottu, että Pyhä Henki asuu minussa, koska olin jo tunnustanut uskovani Jeesukseen ja evankeliumin sanaan tätä ennen.
Kun sitten näissä ajatuksissani keittelin kahvit ja nautin aamiaista, niin vasta silloin tajusin sen, mitä minulle oli tapahtunut. Minulla oli rauha sydämessäni! Jumalan rauha oli vallannut sydämeni! Pyhä Henki oli tullut minuun asumaan! Olin vasta nyt saanut syntini anteeksi ja tullut Jumalan lapseksi! Mikä valtava riemu siitä koituikaan sydämelleni! Siitä kelpasi todistaa heti vaimolleni ja perheelleni ja kaikille seurakunnassa. Sillä tiellä yhä edelleen olen, armosta pelastettuna Jumalan lapsena. Ja nyt sen todella tajuan:
Vain syylliset julistetaan vanhurskaiksi, vapaaksi kaikesta siitä, mistä emme voineet vanhurskaiksi lain pitämisen kautta tulla.
Lähde suomi24.fi
Vain syylliset julistetaan vapaaksi!
Kesti luvattoman kauan, ennen kuin lopulta tunnustin syyllisyyteni ja syntini Jumalan edessä. Olin jo kuullut evankeliumia katusaarnaajan kautta monen kuukauden ajan. Olin pyytänyt hänet luokseni humalassa ollessani ja olin saanut häneltä traktaatteja luettavaksi. En kuitenkaan uskonut vielä silloin Jeesukseen Kristuksen omakohtaisena vapahtajana ja pelastajana.
Olin ryypännyt ja pelannut lähes kaiken, mitä minulla oli. Olin joutunut eroon vaimostani ja perheestäni, sillä hän oli lopulta hylännyt minut. Tahdoin enää vain kuolla. Siinä tilanteessa ja niissä ajatuksissa tapasin jälleen kerran katuevankelistan, joka pysäytti minut matkallani baariin juopottelemaan. Hän rukoili puolestani ja koin ihmeellisen lämmön rinnassani. Päätin lopettaa juomisen ja se onnistui. Sain myös palata vaimoni ja perheeni luokse.
Kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin annoin elämäni Jeesukselle: ennen kuin annoin periksi taisteluni Jumalaa vastaan. En ymmärtänyt tuon taivaallista Raamatusta, jota yritin nyt herätyksen tilassa lukea. Minun oli lopulta tunnustettava Jumalalle, että en voi auttaa itse itseäni. Vaikka olin lopettanut jo juomisen, niin ongelmani olivat ylitsepääsemättömät. Niin minä tuskissani huusin avukseni Herran nimeä ja annoin itseni Jumalalle kokonaan. Annoin elämäni Herran haltuun ja päätin luottaa häneen, tuli mitä tuli. "Tämä on tie, jonka tahdon nähdä loppuun saakka", ajattelin.
En kokenut tuossa hetkessä mitään ihmeellistä. Olin yksin ajatusteni kanssa Jumalan edessä. Kun menin nukkumaan, niin rukoilin tapojeni mukaan iltarukouksen ja pyysin päivän syntejäni anteeksi. Kun heräsin aamulla, niin ihmettelin, miksi minulla oli niin valtavan kevyt olo? Miksi tuska ja ahdistus olivat kokonaan poissa? Minä säikähdin ja luulin, että Jumala oli hylännyt minut, vaikka seurakunnassa, jossa olin alkanut käydä, oli sanottu, että Jumala ei minua koskaan hylkää. Luulin, että tuska ja ahdistus ovat jokapäiväinen osa kristityn elämää. Nyt kun ne olivat poissa, luulin hädässäni, että Pyhä Henki oli lähtenyt minusta pois. Jumala oli jättänyt minut. Minulle oli nimittäin sanottu, että Pyhä Henki asuu minussa, koska olin jo tunnustanut uskovani Jeesukseen ja evankeliumin sanaan tätä ennen.
Kun sitten näissä ajatuksissani keittelin kahvit ja nautin aamiaista, niin vasta silloin tajusin sen, mitä minulle oli tapahtunut. Minulla oli rauha sydämessäni! Jumalan rauha oli vallannut sydämeni! Pyhä Henki oli tullut minuun asumaan! Olin vasta nyt saanut syntini anteeksi ja tullut Jumalan lapseksi! Mikä valtava riemu siitä koituikaan sydämelleni! Siitä kelpasi todistaa heti vaimolleni ja perheelleni ja kaikille seurakunnassa. Sillä tiellä yhä edelleen olen, armosta pelastettuna Jumalan lapsena. Ja nyt sen todella tajuan:
Vain syylliset julistetaan vanhurskaiksi, vapaaksi kaikesta siitä, mistä emme voineet vanhurskaiksi lain pitämisen kautta tulla.
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Paulus
No, kerron.
Syksyllä -57 aikomukseni oli lähteä tanssikurssille ja sitä varten olin ostanut kengätkin, tarkoitus oli ottaa ilo irti elämästä. Ilo odotti kuitenkin toisaalla.
Muiden nuorten tapaan hakeuduin ikäisteni joukkoon. Seurakunnan kesäkoti oli sopivan lähellä, siellä oli kiva pelata lentopalloa. Pelit kuitenkin keskeytettiin iltahartauden ajaksi.
Häirikköinä saaressa olivat mielestäni ns. uskovat nuoret, jotka “tyrkyttivät” minullekin uskon asiaa. Harmistuneena huomautinkin yhdelle pojalle siitä. Hän ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, vaan tuli uudestaan luokseni kysyen: "Onko sinulla Jumalan rauha?" Vastasin kiertelemättä: "Ei, mikä se semmoinen on?" Seuraavaksi hän kysyi: "Tahdotko saada sen?"
En ehtinyt pohtia seurauksia enkä teologisia kiemuroita, mutta tajusin tämän tilaisuudeksi, joka ei ehkä milloinkaan toistu. Aavistin, että näillä nuorilla on jotain hyvin arvokasta, josta minä olin osaton. Niinpä vastasin hänelle: "Tahdon".
Siitä mentiin sitten hirsisen päärakennuksen yläkertaan. En muista tapahtumasta paljoakaan, ehkä joitakin Raamatun jakeita luettiin ja rukoiltiin. Joku julisti minulle synninpäästön, vaikka en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Enkä kokenut mitään erityistä.
Myöhään illalla palasin kotiin, menin huoneeseeni ja yritin nukkua. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi väkevää voimaa alkoi taistella minusta. En kuullut korvillani mitään ääniä, mutta sisälläni tapahtui jotain, jota on muutoin vaikea kuvailla. Syyttävä "ääni” sanoi: "Mitä hullua olet mennyt tekemään? Mitä kaveritkin nyt sanovat?" Toinen lempeä "ääni" kehotti pysymään päätöksessä, tuli mitä tuli.
Uni ei tullut silmään sinä yönä. Aamuun mennessä tuli selväksi, että tästä kamppailusta on tultava loppu ja että minun on valittava puoleni. Päätin kertoa vanhemmilleni, että olen jättänyt elämäni Jeesukselle. Ja juuri näillä sanoilla sen teinkin. Taistelu päättyi ja sain sisäisen rauhan. Sain muutakin. Tuli into lukea Raamattua ja piti etsiytyä uskovien pariin (tarkkaa hetkeä niille seurauksille en osaa sanoa). Minusta tuli sisäisesti uusi ihminen. Elämälle tuli tarkoitus. Aloin ymmärtää, mitä uudestisyntyminen tarkoittaa.
Sisäinen rauha on säilynyt vaikeuksienkin aikana nämä vuosikymmenet, vaikka en synnittömyyttä olekaan saavuttanut. Uskoon tuloa on mahdoton ymmärtää, ellei itse ole sitä kokenut. Se on kuitenkin hyvin yksinkertaista. Kaikilla se ei tapahdu samalla tavalla, mutta kaikille kuuluu Raamatun kehotus: “Anokaa, niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Näihin lupauksiin voi luottaa.
Tuo kertomani oli uskoontuloprosessin alku ja kuten varmaan ymmärrätte, uudestisyntyminen ei tapahtunut sillä hetkellä, kun sanoin "tahdon". Radiossa eräs naishenkilö kertoi, että hänellä meni 2,5 vuotta siinä prosessissa. Ihminen ei siis voi päättää omaa eikä toisen uudestisyntymän hetkeä, se on aina Jumalan ihmeteko. Samarian herätyksessä viive oli ehkä niissä oloissa parisen viikkoa.
https://puimatanner.net/index.php?topic ... 7#msg30777
No, kerron.
Syksyllä -57 aikomukseni oli lähteä tanssikurssille ja sitä varten olin ostanut kengätkin, tarkoitus oli ottaa ilo irti elämästä. Ilo odotti kuitenkin toisaalla.
Muiden nuorten tapaan hakeuduin ikäisteni joukkoon. Seurakunnan kesäkoti oli sopivan lähellä, siellä oli kiva pelata lentopalloa. Pelit kuitenkin keskeytettiin iltahartauden ajaksi.
Häirikköinä saaressa olivat mielestäni ns. uskovat nuoret, jotka “tyrkyttivät” minullekin uskon asiaa. Harmistuneena huomautinkin yhdelle pojalle siitä. Hän ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, vaan tuli uudestaan luokseni kysyen: "Onko sinulla Jumalan rauha?" Vastasin kiertelemättä: "Ei, mikä se semmoinen on?" Seuraavaksi hän kysyi: "Tahdotko saada sen?"
En ehtinyt pohtia seurauksia enkä teologisia kiemuroita, mutta tajusin tämän tilaisuudeksi, joka ei ehkä milloinkaan toistu. Aavistin, että näillä nuorilla on jotain hyvin arvokasta, josta minä olin osaton. Niinpä vastasin hänelle: "Tahdon".
Siitä mentiin sitten hirsisen päärakennuksen yläkertaan. En muista tapahtumasta paljoakaan, ehkä joitakin Raamatun jakeita luettiin ja rukoiltiin. Joku julisti minulle synninpäästön, vaikka en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Enkä kokenut mitään erityistä.
Myöhään illalla palasin kotiin, menin huoneeseeni ja yritin nukkua. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi väkevää voimaa alkoi taistella minusta. En kuullut korvillani mitään ääniä, mutta sisälläni tapahtui jotain, jota on muutoin vaikea kuvailla. Syyttävä "ääni” sanoi: "Mitä hullua olet mennyt tekemään? Mitä kaveritkin nyt sanovat?" Toinen lempeä "ääni" kehotti pysymään päätöksessä, tuli mitä tuli.
Uni ei tullut silmään sinä yönä. Aamuun mennessä tuli selväksi, että tästä kamppailusta on tultava loppu ja että minun on valittava puoleni. Päätin kertoa vanhemmilleni, että olen jättänyt elämäni Jeesukselle. Ja juuri näillä sanoilla sen teinkin. Taistelu päättyi ja sain sisäisen rauhan. Sain muutakin. Tuli into lukea Raamattua ja piti etsiytyä uskovien pariin (tarkkaa hetkeä niille seurauksille en osaa sanoa). Minusta tuli sisäisesti uusi ihminen. Elämälle tuli tarkoitus. Aloin ymmärtää, mitä uudestisyntyminen tarkoittaa.
Sisäinen rauha on säilynyt vaikeuksienkin aikana nämä vuosikymmenet, vaikka en synnittömyyttä olekaan saavuttanut. Uskoon tuloa on mahdoton ymmärtää, ellei itse ole sitä kokenut. Se on kuitenkin hyvin yksinkertaista. Kaikilla se ei tapahdu samalla tavalla, mutta kaikille kuuluu Raamatun kehotus: “Anokaa, niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Näihin lupauksiin voi luottaa.
Tuo kertomani oli uskoontuloprosessin alku ja kuten varmaan ymmärrätte, uudestisyntyminen ei tapahtunut sillä hetkellä, kun sanoin "tahdon". Radiossa eräs naishenkilö kertoi, että hänellä meni 2,5 vuotta siinä prosessissa. Ihminen ei siis voi päättää omaa eikä toisen uudestisyntymän hetkeä, se on aina Jumalan ihmeteko. Samarian herätyksessä viive oli ehkä niissä oloissa parisen viikkoa.
https://puimatanner.net/index.php?topic ... 7#msg30777
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Re: Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Rupattelija
Uskoontuloni:
Ensin mummoni luona tehtiin lihapata suuressa kattilassa. Kysyin äidiltä, mitä mummo tekee. Äiti vastasi, että mummo tekee ruokaa. Kysyin, mitä siellä kattilassa on, mutta vastaus jäi minulle epäselväksi. Uteliaisuuteni heräsi kuumasti, niin hain tuolin ja työnsin tuolin lähelle sähköliesintä, missä mummo seisoi ja nousin kiipeillen tuolille ja siten nousin seisomaan tuolilla ja kurkin, mitä kattilassa on. Katsoin ihmetellen tuota ja kysyin, mikä se on. Minulle vastasi, mutta se oli epäselvää minulle. Kun olin tuossa iässäni, niin en ymmärtänyt vastausta.
Mietin ihmetellen ja ajattelin, mahtaako mummo pelleillä?! Hymyilin mummolle, koska luulin mummoa pelleilevän, siksi hymyilin hänelle. Myöhemmin minua käskettiin tulemaan syömään. Menin istumaan ruokapöydän äärelle. Edessäni oli tyhjä syvä lautanen. Siten kaadettiin kattilasta lautaselle ruokaa. Minä katsoin ihmetellen sitä ruokaa. Kysyin äidiltä, mitä tuo on? Äiti vastasi, mutta vastaus oli epäselvää, koska tuossa iässäni en vielä ymmärtänyt.
Katsoin ihmetellen, että lautasella kellui peruna- ja porkkapalat, lihapalat ja mustapippurit. Kaikki kellui. En ole koskaan nähnyt kelluvaa ruokaa, kuin vain kiinteää ruokaa. Tuijotin ihmetellen sitä kelluvaa ruokaa. Siten minua käskettiin syömään. Katsoin uudelleen sitä ruokaa, mutta tuijotin ihmetellen sitä. Siten juolahti mieleeni, että mummo taitaa pelleillä ja hymyilin mummolle. Siten äiti sanoi minulle, mikä sai minua murtumaan. Äiti sanoi näin: Jeesus on vihainen, jos en syö.
Mietin ihmetellen, kuka Jeesus on ja miksi Jeesus on vihainen? Onko Jeesus julma, siksi on vihainen? Ajattelin, että tämä maailma on kaunis ja hyvä. Ajattelin, että olen onnekas, että sain syntyä tänne maailmaan. Mietin äidin sanoja, mitä äiti tarkoittaa. Mieleeni juolahti, hallitseeko Jeesus maailman ja tulee tuhoamaan maailman? Mietin, kuuleeko Jeesus minua, jos sanon tämän hänelle suoraan? Sanoin Jeesukselle vain ajatuksellani; tämä on väärin. Tämä on väärin. Väärin, väärin väärin
Yhtäkkiä minulle tuli näky, ensimmäinen näky ollessani uskosta osattomana tilana. Se kesti jonkin verran. Näin oman sisäisen ihmisen maailmaa. Näin, että se alkoi halkeilla. Yritin estää, ettei rikkoutuisi. Näin, että se alkoi mennä sirpaleiksi maan tasalle. Siten murruin itse täysin. Iloinen hymy katosi kasvoiltani ja tuli sijalle taakka hartioilleni. Olin jotain 5-8 vuotias lapsi. Istuin pää kallistuneena ja ruoka jäi syömättä ja seisoi yhä. Myöhemmin otettiin se ruoka pois.
Yhtenä aamuna olin menossa kouluun ja istuin pakulla. Yhtäkkiä Jumala ilmaantui. Minä menin hämilleni ja katsoin tarkistaakseni muita minun ikäisiä koulukavereita, näkevätkö he Jumalan, kuten minä. En vain tuossa iässäni vielä tajunnut, että näin Jumalan hengen silmin, en fyysisin silmin. Mietin, kuka hän on. Siten katsoin luokanavustajaa, sinä hetkellä Jumala puhui minulle; hän on oikea henkilö vastaamaan.
Yritin kerätä rohkeuttani voidakseni kysyä häneltä ja nousin ja kävelin häntä kohtaan, mutta rohkeuteni petti ja jätin sen väliin ja peräännyin. Seuraavana aamuna Jumala taas ilmaantui ja menin taas hämilleni ja siten katsoin tarkistaakseni, näkevätkö he koulukaverit Jumalan myös? Ihmettelin, miksi he eivät nähneet häntä, kuin minä. Siten katsoin luokanavustajaa, niin sinä hetkellä Jumala taas sanoi samaa juttua; hän on oikea henkilö vastaamaan. Yritin kerätä rohkeuteni ja nousin, mutta se petti ja jätin sen väliin ja peräännyin. Se jatkui kaikki aamut ja viikot ja ehkä myös kuukaudet.
Siten yhtenä aamuna kauhistuneena tajusin, jos en tee, varmaan Jumala taas illmaantuu minulle. Yritin kovasti kerätä rohkeuteni ja nousin penkiltä ja kävelin luokanavustajaa kohtaan, mutta rohkeuteni taas petti ja peräännyin, siten äkisti juolahti mieleen, varmaan huomenna Jumala taas ilmaantuu, minun on pakko tehdä tämän nyt. Kävelin hitaasti ja vapisin pelosta lähestyen luokanavustajaa. Jäin seisomaan hänen kylkeä päin. Hän kääntyi katsomaan minua ja kysyi ihmetellen, mitä minä täällä?
Ensimmäinen kysymykseni oli: onko Jeesus paha mies? Hän hämmästyi ja ihmetteli kysymystäni ja alkoi kertoa minulle, kuka Jeesus on. Huomasin, miten hän rauhallinen ja tyyni on. Niin uskalsin kysyä lisää. Meni monta päivää, kunnes tajusin, etten kysynyt siitä, miten tulla uskoon. Menin kysymään siitä. Hän sanoi, että voin itse tehdä vapaamuotoisesti. Niin siitä alkaen annoin elämäni Jeesukselle. Olin jotain 9-vuotias. Minulta otettiin taakka pois ja hymy tuli takaisin kasvoilleni.
Myöhemmin kummisetäni, joka oli luterilainen pappi, oli huolissaan minusta ja tilastani, että hänen mielestään olen matkalla kadotukseen ja päätti tilata minulle hengelliset sarjakuvalehdet, joissa Jeesus esiintyy piirroksilla kuvilla. Minä yritin ymmärtää, mitä siinä kuva tarkoittaa. Pyysin äitiä selittämään, mitä siinä kuvassa tarkoittaa. Äiti ei viitsinyt auttaa mitään. Yritin kovasti lukea puhekuplat, missä tekstit oli ja yritin ymmärtää, mutta se ei auennut minulle mitään, niin jätin lukematta.
Minulle tuli jatkuvasti ne lehdet. Äiti huomasi, että jätin lukematta ne lehdet. Äiti soitti kummisedälleni, niin lehtien tilaus loppui. Myöhemmin, kun olin 15-vuotias. Hommasin itsenäisesti itselleni ensimmäisen Raamatun. Jossain rannalla minä avasin Raamatun ekan kerran ja heti sain ymmärrettyä, mitä Raamattu tarkoittaa. Tunsin, miten sain konkreettisesti yhteyden Herraan.
Myöhemmin, kun olin juuri aikuistumassa, niin yhtenä kesäpäivänä kävelin mäen päällä, yhtäkkiä Jumala pysäytti minua Hänen kysymyksellä: tahdotko sinä olla uskossa?. Ihmettelin Hänen kysymystä. Pohdittuani menneisyydestäni ja tapahtumista ja Jumalan hyvyydestä muistellen vastasin Jumalalle: kyllä, tahdon. Jälkeenpäin aloin ymmärtää, että minun oli aika siirtyä lapsen tasosta syvempään Raamatun tuntemiseen, jonka ohessa Jumala opettaa minua henkilökohtaisesti.
Kummisetäni sairastui pahanlaatuiseen suolistosyöpään. Menin äidin kanssa katsomaan häntä sairaalassa. Hän katsoi minua ja tuli surulliseksi. Minä ajattelin itsekseni; hän suree sairauden vuoksi. Siten huomasin ison ja paksun kirkkoraamatun, joka oli yöpöydän päällä. Niin otin sen käsiini ja istahdin ja avasin sen ja luin tutkien käännöstä. En osannut arvata, mitä kummisedälle tuli. Nousin katseellani häntä kohtaan ja huomasin, että hänen kasvoihin vaihtui suuri helpotus ja ilahtui kovasti nähdessään minun lukevani Raamattua.
Ehkä hän saa tietää vasta taivaassa, että Jumala ehti jo ensin ilmaantua minulle ennen häntä.
No olen syntynyt ei-uskovaiseen perheeseen. En ole koskaan kuullut evankeliumia, enkä ole ollut tietoinen siitä, että Jumala on olemassa, enkä ole tuntenut Jeesusta, niin minulle Jumala ilmaantui kaikki aamut. Jumala oli hyvin maltillinen ja johdatti minua uskovan luokanavustajan luo ja hänen kautta tulin uskoon.
https://puimatanner.net/index.php?topic=1122.0
Uskoontuloni:
Ensin mummoni luona tehtiin lihapata suuressa kattilassa. Kysyin äidiltä, mitä mummo tekee. Äiti vastasi, että mummo tekee ruokaa. Kysyin, mitä siellä kattilassa on, mutta vastaus jäi minulle epäselväksi. Uteliaisuuteni heräsi kuumasti, niin hain tuolin ja työnsin tuolin lähelle sähköliesintä, missä mummo seisoi ja nousin kiipeillen tuolille ja siten nousin seisomaan tuolilla ja kurkin, mitä kattilassa on. Katsoin ihmetellen tuota ja kysyin, mikä se on. Minulle vastasi, mutta se oli epäselvää minulle. Kun olin tuossa iässäni, niin en ymmärtänyt vastausta.
Mietin ihmetellen ja ajattelin, mahtaako mummo pelleillä?! Hymyilin mummolle, koska luulin mummoa pelleilevän, siksi hymyilin hänelle. Myöhemmin minua käskettiin tulemaan syömään. Menin istumaan ruokapöydän äärelle. Edessäni oli tyhjä syvä lautanen. Siten kaadettiin kattilasta lautaselle ruokaa. Minä katsoin ihmetellen sitä ruokaa. Kysyin äidiltä, mitä tuo on? Äiti vastasi, mutta vastaus oli epäselvää, koska tuossa iässäni en vielä ymmärtänyt.
Katsoin ihmetellen, että lautasella kellui peruna- ja porkkapalat, lihapalat ja mustapippurit. Kaikki kellui. En ole koskaan nähnyt kelluvaa ruokaa, kuin vain kiinteää ruokaa. Tuijotin ihmetellen sitä kelluvaa ruokaa. Siten minua käskettiin syömään. Katsoin uudelleen sitä ruokaa, mutta tuijotin ihmetellen sitä. Siten juolahti mieleeni, että mummo taitaa pelleillä ja hymyilin mummolle. Siten äiti sanoi minulle, mikä sai minua murtumaan. Äiti sanoi näin: Jeesus on vihainen, jos en syö.
Mietin ihmetellen, kuka Jeesus on ja miksi Jeesus on vihainen? Onko Jeesus julma, siksi on vihainen? Ajattelin, että tämä maailma on kaunis ja hyvä. Ajattelin, että olen onnekas, että sain syntyä tänne maailmaan. Mietin äidin sanoja, mitä äiti tarkoittaa. Mieleeni juolahti, hallitseeko Jeesus maailman ja tulee tuhoamaan maailman? Mietin, kuuleeko Jeesus minua, jos sanon tämän hänelle suoraan? Sanoin Jeesukselle vain ajatuksellani; tämä on väärin. Tämä on väärin. Väärin, väärin väärin
Yhtäkkiä minulle tuli näky, ensimmäinen näky ollessani uskosta osattomana tilana. Se kesti jonkin verran. Näin oman sisäisen ihmisen maailmaa. Näin, että se alkoi halkeilla. Yritin estää, ettei rikkoutuisi. Näin, että se alkoi mennä sirpaleiksi maan tasalle. Siten murruin itse täysin. Iloinen hymy katosi kasvoiltani ja tuli sijalle taakka hartioilleni. Olin jotain 5-8 vuotias lapsi. Istuin pää kallistuneena ja ruoka jäi syömättä ja seisoi yhä. Myöhemmin otettiin se ruoka pois.
Yhtenä aamuna olin menossa kouluun ja istuin pakulla. Yhtäkkiä Jumala ilmaantui. Minä menin hämilleni ja katsoin tarkistaakseni muita minun ikäisiä koulukavereita, näkevätkö he Jumalan, kuten minä. En vain tuossa iässäni vielä tajunnut, että näin Jumalan hengen silmin, en fyysisin silmin. Mietin, kuka hän on. Siten katsoin luokanavustajaa, sinä hetkellä Jumala puhui minulle; hän on oikea henkilö vastaamaan.
Yritin kerätä rohkeuttani voidakseni kysyä häneltä ja nousin ja kävelin häntä kohtaan, mutta rohkeuteni petti ja jätin sen väliin ja peräännyin. Seuraavana aamuna Jumala taas ilmaantui ja menin taas hämilleni ja siten katsoin tarkistaakseni, näkevätkö he koulukaverit Jumalan myös? Ihmettelin, miksi he eivät nähneet häntä, kuin minä. Siten katsoin luokanavustajaa, niin sinä hetkellä Jumala taas sanoi samaa juttua; hän on oikea henkilö vastaamaan. Yritin kerätä rohkeuteni ja nousin, mutta se petti ja jätin sen väliin ja peräännyin. Se jatkui kaikki aamut ja viikot ja ehkä myös kuukaudet.
Siten yhtenä aamuna kauhistuneena tajusin, jos en tee, varmaan Jumala taas illmaantuu minulle. Yritin kovasti kerätä rohkeuteni ja nousin penkiltä ja kävelin luokanavustajaa kohtaan, mutta rohkeuteni taas petti ja peräännyin, siten äkisti juolahti mieleen, varmaan huomenna Jumala taas ilmaantuu, minun on pakko tehdä tämän nyt. Kävelin hitaasti ja vapisin pelosta lähestyen luokanavustajaa. Jäin seisomaan hänen kylkeä päin. Hän kääntyi katsomaan minua ja kysyi ihmetellen, mitä minä täällä?
Ensimmäinen kysymykseni oli: onko Jeesus paha mies? Hän hämmästyi ja ihmetteli kysymystäni ja alkoi kertoa minulle, kuka Jeesus on. Huomasin, miten hän rauhallinen ja tyyni on. Niin uskalsin kysyä lisää. Meni monta päivää, kunnes tajusin, etten kysynyt siitä, miten tulla uskoon. Menin kysymään siitä. Hän sanoi, että voin itse tehdä vapaamuotoisesti. Niin siitä alkaen annoin elämäni Jeesukselle. Olin jotain 9-vuotias. Minulta otettiin taakka pois ja hymy tuli takaisin kasvoilleni.
Myöhemmin kummisetäni, joka oli luterilainen pappi, oli huolissaan minusta ja tilastani, että hänen mielestään olen matkalla kadotukseen ja päätti tilata minulle hengelliset sarjakuvalehdet, joissa Jeesus esiintyy piirroksilla kuvilla. Minä yritin ymmärtää, mitä siinä kuva tarkoittaa. Pyysin äitiä selittämään, mitä siinä kuvassa tarkoittaa. Äiti ei viitsinyt auttaa mitään. Yritin kovasti lukea puhekuplat, missä tekstit oli ja yritin ymmärtää, mutta se ei auennut minulle mitään, niin jätin lukematta.
Minulle tuli jatkuvasti ne lehdet. Äiti huomasi, että jätin lukematta ne lehdet. Äiti soitti kummisedälleni, niin lehtien tilaus loppui. Myöhemmin, kun olin 15-vuotias. Hommasin itsenäisesti itselleni ensimmäisen Raamatun. Jossain rannalla minä avasin Raamatun ekan kerran ja heti sain ymmärrettyä, mitä Raamattu tarkoittaa. Tunsin, miten sain konkreettisesti yhteyden Herraan.
Myöhemmin, kun olin juuri aikuistumassa, niin yhtenä kesäpäivänä kävelin mäen päällä, yhtäkkiä Jumala pysäytti minua Hänen kysymyksellä: tahdotko sinä olla uskossa?. Ihmettelin Hänen kysymystä. Pohdittuani menneisyydestäni ja tapahtumista ja Jumalan hyvyydestä muistellen vastasin Jumalalle: kyllä, tahdon. Jälkeenpäin aloin ymmärtää, että minun oli aika siirtyä lapsen tasosta syvempään Raamatun tuntemiseen, jonka ohessa Jumala opettaa minua henkilökohtaisesti.
Kummisetäni sairastui pahanlaatuiseen suolistosyöpään. Menin äidin kanssa katsomaan häntä sairaalassa. Hän katsoi minua ja tuli surulliseksi. Minä ajattelin itsekseni; hän suree sairauden vuoksi. Siten huomasin ison ja paksun kirkkoraamatun, joka oli yöpöydän päällä. Niin otin sen käsiini ja istahdin ja avasin sen ja luin tutkien käännöstä. En osannut arvata, mitä kummisedälle tuli. Nousin katseellani häntä kohtaan ja huomasin, että hänen kasvoihin vaihtui suuri helpotus ja ilahtui kovasti nähdessään minun lukevani Raamattua.
Ehkä hän saa tietää vasta taivaassa, että Jumala ehti jo ensin ilmaantua minulle ennen häntä.
No olen syntynyt ei-uskovaiseen perheeseen. En ole koskaan kuullut evankeliumia, enkä ole ollut tietoinen siitä, että Jumala on olemassa, enkä ole tuntenut Jeesusta, niin minulle Jumala ilmaantui kaikki aamut. Jumala oli hyvin maltillinen ja johdatti minua uskovan luokanavustajan luo ja hänen kautta tulin uskoon.
https://puimatanner.net/index.php?topic=1122.0
Kaikki mikä heikentää Jeesuksen ristintyötä - on valetta.
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!
Loista lapseni! Näytä mistä sinut on tehty!
Et ole tuhkaa ja tomua, vaan arvokkaita aineita. Näytä vahvuutesi! Taistele sanani eteen!
Olet uudelleen luotu savesta!