Korkeimman suojassa

Keskustele todistuksista, Jumalan tekemistä ihmeistä ja muista vakuuttavista kokemuksista
Pyros

Korkeimman suojassa

Viesti Kirjoittaja Pyros »

Se on tiettävästi ollut lähellä, etten koskaan edes nähnyt päivänvaloa. Kertoman mukaan napanuora oli kietoutunut kaulani ympärille synnytyksessä ja hetken aikaa oli lääkärikin ollut vakavana. Jos tuosta tapahtumasta ei lopulta jäänyt muita elämiseen vaikuttavia tekijöitä kuin vasenkätisyys (teoria synnytyksen aikaisen happivajeen vaikutuksesta kyseisen piirteen muodostumisessa), niin on vihollisella tuntunut olevan alusta asti vimmattu pyrkimys estää oman tarkoitukseni täyttymistä. Kun olin 3-4-vuotias, meinasin hukkua hotellin uima-altaaseen, kun lähdin uimataidottomana seuraamaan isääni ohjeista huolimatta. Näiden dramaattisten alkuvaiheiden jälkeen sain kuitenkin elää hyvän ja turvatun lapsuuden, kiitos uskovien vanhempien ja kristillisen kasvatuksen, jotka yhdessä loivat sisimpääni uskon ja toivon perustukset. Tämä lapsuuden usko ja toivo huipentuivat 11-vuotiaana uskon kasteella käymiseen. Vaikka tuolloin ei ehkä vielä aivan täysin ymmärtänytkään tuon tapahtuman todellista merkitystä, ei sitä tapahtumaa ole tullut koskaan kaduttua, eikä siihen sisältynyt minkäänlaista pakottamista, vaikka rehellisesti myöntäen tuo ratkaisu vielä sen ikäiselle välttämättä kuuluisikaan.

Kun olin n. 16-vuotias, alkoi isäni eräänä iltana puhua eskatologisista asioista varsin suoraan ja peittelemättä, kuin "mies miehelle", jälkeenpäin hän hämmästeli ja lähes soimasi itseään, että minkä tähden hänen piti tuollaisista asioita puhua ikäiselleni nuorelle. Itse kuitenkin koin silloin, että tuo hetki oli Herran johdatusta ja liittyi jotenkin omaan kutsumukseeni ja tarkoitukseeni, mutta samalla myös ymmärsin, että tuo hetki ja tehtävä tarkoittaisi ihmisen näkökulmasta katsottuna "kaukaista aikaa". Tuo keskustelu johti kuitenkin ajan kuluessa siihen sisäiseen kokemusmaailmaan, jolle tuo saarnaajankirja lopulta antoi sanat ja ymmärryksen. Siihen asti epätietoisuus ja epävarmuus ajoista ja hetkistä johti vähitellen siihen, että tulevaisuuteen alkoi suhtautua yhä pelokkaammin ja nykyiseen hetkeen ei osannut suhtautua oikein mitenkään. Ei kyennyt tai paikoin edes sallinut itsensä nauttia ja iloita asioista, kun sisimmässä oli ymmärrys, että se kaikki tässä maailmassa tavoiteltava on turhuutta ja kuitenkin katoaa enemmin tai myöhemmin. Inttiaika oli psykofyysisesti kuormittava ajanjakso, jonka aikana ei myöskään kyennyt panostamaan opiskelu- tai työpaikan etsimiseen järjestelmän suosimalla tavalla. Samaan aikaan omien vanhempien välit olivat merkittävästi heikentyneet, mikä oli tapahtunut tietenkin itseltä pitkälti pimennossa. Pohjakosketus tuli seuraavana jouluna, kun perheeni hajosi tapaninpäivänä, äidin ratkaisuun. Lapsesta asti perhejouluista suuresti iloinneena tuo hetki oli erityisen kova isku ja tuli itselle hieman kuin puun takaa (ilman mahdollisuutta valmistautua). Kaiken lisäksi vieläpä hetkellä, jolloin nimenomaa itse olisi pitänyt alkaa ottaa niitä ensimmäisiä todellisia itsenäistymisen askelia ja oman elämän suuntaviivoja. Jälkeenpäin voikin todeta, että se "väärä turva" otettiin minulta tuolloin pois erityisen rankalla tavalla ja juuri pahimmassa mahdollisessa elämän vaiheessa. Tuo hetki johti vuoden vaihtuessa psyykkiseen romahtamiseen, joka päättyi sitten keskelle korpea puun juurelle sillä ajatuksella, että nyt riittää. Ei ollut mitään tai ketään mihin turvata (epäusko ja viha), ei mitään sen hetkistä henkilökohtaista syytä tai voimaa jatkaa "rämpimistä". Ei ollut selkeää suuntaa elämässä ja ainoa konkreettinen turvaverkkokin oli juuri repeytynyt kahtia. Kaikki vaikutti toivottomalta.

Se, miten tuolta puun juurelta vielä päädyin takaisin ihmisten ilmoille ja elämään kiinni on osin hämärän peitossa, mutta siinä juurella itseään ja Jumalaa etsiessään siihen varmasti osaltaan vaikuttivat rakkaus ja myötätunto isää ja sisaruksia kohtaan, joille tuollainen itsekäs teko olisi varmasti ollut liikaa kestettäväksi kaiken sen hetkisen sekamelskan lisäksi. Ratkaisevinta saattoi kuitenkin olla Herran muistutus siitä, että Hänellä vielä jonain päivänä olisi suunnitelmissaan käyttöä minullekin. Tuota hetkeä seuranneiden päivien häpeän ja masennuksen aikana "hyväksyin" tuon kutsumuksen ja lupauduin Hänen käyttöönsä (käytännössähän tämäkin on tapahtunut jo kasteella). Samalla huusin Herran puoleen; "Yksin en jaksa odottaa Sinun suunnitelmaasi". Tähän huutoon koinkin saaneeni ensimmäisen todellisen (ikimuistoisen) rukousvastaukseni, kun seuraavien kuukausien aikana löysin ja tutustuin puolisooni. Ajoitus ja tapa ja se, miten kaikki lopulta onnistui, paikoin suuristakin haasteista huolimatta, on ollut kokemukseni mukaan vahvaa Korkeimman johdatusta.

Reilu vuosi oli hyvää aikaa, kunnes 2008 iski talousromahdus. Ensimmäinen reaktio oli tietysti, että "nytkö se kaikki alkaa". Siihen aikaan olin vasta kouluttautumassa ammattiin, johon tuolloin valmistui yleiseen tarpeeseen nähden liikaa tekijöitä ja joka oli muutenkin valikoitunut "kunhan nyt jotain"-asenteella. Valmistuttuani 2010, ei paikkakunnalla ollut juurikaan soveltuvia työpaikkoja, toisaalta ei ollut motivaatiotakaan, kun koko ajan sisimmässään tiesi, että lopullinen romahdus olisi vain ajan kysymys ja maallisten asioiden tavoittelu siten edelleenkin "turhuutta". Silloin 2008 ei tosin käynyt mielessäkään, että nykytilanteeseen voisi mitenkään kulua vielä yli 10 vuotta. Loppuvuodesta 2010, silloisten kuvioiden selkiytyessä ja yleisen epävarmuuden laantuessa oli tullut aika kokeilla "viimeistä rynnistystä" työmarkkinoille puolivuotisen lisäkoulutuksen kautta. Tuo olisi lopulta voinut jopa tuottaa tavoiteltua tulosta, mutta "kohtalo" puuttui jälleen vahvasti omiin suunnitelmiin.

Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin aloittanut tämän toisella paikkakunnalla järjestetyn koulutuksen (viikot koulutuksessa, viikonloput kotona), ilmoittaa puoliso esikoisen olevan tulossa. Tämä uutinen oli valtava shokki, varsinkin kun tehty ratkaisu perustui osittain juuri siihen, että tuo lapsi ei yrityksestä huolimatta ollut edeltävän vuoden aikana antanut merkkiäkään itsestään, minkä vuoksi oli ikään kuin uusien suunnitelmien aika. Mutta tämä ei tietenkään ollut vielä tarpeeksi. Kevät-talvella 2011, yhtenä iltana sain massiivisen nenäverenvuodon, jota ei kuitenkaan ensiavussa alettu tarkemmin tutkia, kun vuoto oli tyrehtynyt. Vuodot ja tukkoisuus kuitenkin jatkuivat ja lopulta yksityisen kautta saatu lähete edisti mysteerin selvittämistä. Kyseessä oli hyvänlaatuinen, mutta harvinainen verisuoniperäinen kasvain, joka olisi operoitava seuraavana kesänä. Suoritin tuon koulutuksen hyväksytysti loppuun ja harjoittelupaikastakin tarjottiin jopa kesätyötä, mutta koska se olisi ollut toisella paikkakunnalla ja palkka olisi ollut olosuhteisiin nähden heikko ja lisäksi siihen olisi mahtunut merkittävä poissaolojakso tuon operaation vuoksi, niin kokonaisuuden ja sen hetkisen terveydentilan kannalta tuo tarjous oli lopulta pakko hylätä.

Niinpä tilanne oli kesällä operaatioon mennessä se, että jos tuosta operaatiosta edes hengissä selviää, niin itse on sitten se, joka lapsen kanssa kotiin jää, koska puolisolla oli kuitenkin vakiintunut ja suhteellisen varma työpaikka jatkoa ajatellen. Leikkaus onnistui ja esikoinen syntyi, mutta pian uusia pilviä kerääntyi. Loppuvuodesta seurannoissa ilmeni, että kasvain oli agressiivisesti uusiutunut. Uusi aallonpohja tuli vastaan kun toisen leikkauksen jälkeen kirurgi tulee heräämöön kertomaan leikkauksen epäonnistumisesta ja vaadituista lisätoimenpiteistä ennen uutta yritystä. Kolmatta ja ratkaisevaa leikkausta edelsi sitten viikon hoitojakso. Haasteista huolimatta lopullinen operaatio onnistui ilman takaiskuja ja henkisesti takki olikin niin tyhjä, että ainoa rukous taisi tuossa kohtaa olla jotakuinkin seuraava; "Herra mitä tahansa muuta, mutta tätä en enempää kestä!" Jätin seurannat ja uskoin siihen, ettei tuo vaiva enää palaisi, eikä se olekkaan sen jälkeen itsestään ilmoitellut.

Tämän jälkeen monessa tapauksessa ajatellaan ja todetaan, että elämä vihdoin voittaa ja parempi ajanjakso koittaisi, mutta oma sisäinen pirstaleisuus, katkeruus ja näköalattomuus sekä kaiken pitäminen edelleen turhuutena, jäytivät edelleen. Sen vuoksi oli kahleita, masennusta ja tyytymättömyyttä omaan itseensä ja elämäänsä. Oli tullut jälleen aika huutaa Herran puoleen; "Miksi olen tällainen, vaikka en haluaisi?! Mitä minun tulisi tehdä?" Herra muistutti jälleen kutsumuksesta ja siitä ettei vielä olisi aika. Tämän lisäksi Herra vapautti minut väkevästi elatuksen murheista, josta tuo allekirjoitukseni sananpaikka johtaa juurensa ja joka on kantanut heikkoina hetkinä sen jälkeen.

Vähitellen arki asettui tavanomaisiin uomiinsa, kunnes 2015 toinen lapsi ilmoitti tulostaan. Tämä oli jälleen alkuun kova shokki, mutta samalla myöskin suuri ihme etenkin itselle. Nuorempana äitini nimittäin oli profetoinut minulle kaksi lasta, tytön ja pojan. Keväällä 2016 syntyi terve tyttö ja niin tuo profetia oli täyttynyt. Niin kutsutut "ruuhkavuodet" olivat nimensä veroisesti alkaneet, mikä piti huolen siitä, että rikkonaisimpana aikana omaksuttujen passiivisen elämäntavan ja epäterveellisen ruokavalion korjaamiseen ei jäänyt aikaa eikä voimia. Se aika, mikä perheellisiltä velvoitteilta jäi yli, kului järjestäen omiin paheisiin ja turhuuteen. Ei ollut aikaa saati mielenkiintoa taivaan valtakunnan asioille. Penseys valtasi mielialaa.

Tuolle kehitykselle tuli henkilökohtainen herätys, kun reilu vuosi sitten terveyteni alkoi ilman ennakkovaroitusta reistailla. Niska-hartia seudun ongelmat aiheuttivat toistuvaa, pitkäkestoista päänsärkyä ja myös vatsa alkoi reistailla. Noin vuosi sitten keväisen vatsataudin yhteydessä pahoinvoidessani oksensin lopulta verta. Ensimmäisessä tutkimuksessa ei taaskaan löytynyt mitään hälyyttävää, mutta oireet jatkuivat lääkityksestä huolimatta epäsäännöllisinä. Lopulta epäiltiin jo sappikiviäkin. Ultrassa ei lopulta kiviä löytynyt, mutta lääkäri totesi lievän rasvamaksan. Vasta tämä hetki oli se, joka sai minut pysähtymään ja ymmärtämään, että vaikka oli jo aikaa sitten päättänyt, että aktiivisesti ei enää omaehtoista poispääsyä edes harkitse, niin passiiviselle tavalle oli silti jäänyt portti auki. Tuli ymmärrys, että omien syntien määrä oli tulossa vauhdilla täyteen. Alkoi nöyrtyminen ja elintapojen asteittainen muutos.

Varsinainen hengellinen havahtuminen tapahtui kuitenkin vasta viime syksynä. Kokemusta kuvannee lähinnä se, kuin joku olisi hengessä käynyt olkapäästä ravistelemassa hereille. Tuosta hetkestä alkoi se totinen Herran etsintä ja vasta tuolloin tartuin ensimmäisen kerran tosissaan omakohtaisesti Raamattuun. Tuohon hetkeen asti oma perusta oli ollut lähinnä lapsuuden kertomuksien ja kokemuksien, kuultujen saarnojen sekä myös muiden kokemuksiin ja henkilökohtaisesti hyväksyttyihin Sanan tulkintoihin pohjautuvaa "tapakristillisyyttä". Toki minulla on kaiken aikaa ollut henkilökohtainen usko, ihmeet ja se lupaus Jeesuksessa oli tähänkin asti ollut se ainoa toivo, jonka voimalla on jaksanut rimaa hipoen kahlata läpi tähän astisen elämän. Vasta tässä alkaneessa kasvuprosessissa kuitenkin valkeni se, mikä on se kaiken ydin ja mikä itseltäkään ei tietenkään ollut missään vaiheessa puuttunut, mutta jota ei oman rikkinäisyyden, ylpeyden ja sitä myötä vihollisen valheiden verkon takia ollut kyennyt omalla kohdalla pitkään aikaan sisäistämään. Tuo puuttuva tekijä oli rakkaus, ennen kaikkea Jumalan rakkaus. Tähän hetkeen asti sitä oli ollut kuin se tuhlaajapoika, joka tässä omassa tapauksessa kyllä aina tarpeen tullen palasi Isältä anomaan, mutta heti sen saatuaan juoksikin taas omille teilleen, toki Isään vakaasti luottaen. Vasta nyt ensimmäisen kerran ymmärsin kuitenkin nöyrtyä tosissani etsimään Isän tahtoa elämässäni.
Sinettisormus

Re: Korkeimman suojassa

Viesti Kirjoittaja Sinettisormus »

Kiitos Pyros tästä todistuksesta. Sydämeni nyyhkytti kyyneleitä .. Näin paljon sitä samaa, mitä nuoruus vuosina koin.
Mutta Jumalalla on meille kaikille suunnitelma ja se tulee toteutumaan tavalla tai toisella, joskus täytyy tehdä se lyhytkin matka monien mutkien kautta.
Kun tulit tänne olen nähnyt sinussa valtavan kasvun joka taas kertoo siitä että Jumala on ottanut sinut käyttöönsä. Ilolla odotan mitä kaikkea se tulee tarkoittamaan elämässäsi. Sinä siunattu veljeni.


Kuva
Avatar
Eero
Valvoja
Viestit: 4762
Liittynyt: 15 Syys 2016, 22:51
Viesti:

Re: Korkeimman suojassa

Viesti Kirjoittaja Eero »

Kiitos Pyros Todistuksestasi! Tuli hyvä ja lämmin olo sitä lukiessa, vaikka asia on tietenkin vakavaakin, ihmiselämästä on kyse. Mutta sulla on ollut johtavana lankana Herra aina siellä jossain taustalla ja siemen kylvettynä lapsuudesta asti, joka on sitten Herran kutsuessa herännyt Eloon! Minusta tämä on "hoitosuunnitelma", joka meidän Taivaallisella puutarhurilla on.
Jeesus, sä Herramme, sua seurata tahdomme.
Kanssamme kulje eteenpäin, yhdessä, yksittäin.

https://herrannimessa.blogspot.com
Vastaa Viestiin