Uuden testamentin aikaan marttyyri ei ainoastaan todistanut henkilökohtaisesti Jeesuksen Kristuksen totuudesta ja voimasta, vaan häntä kehotettiin viemään tämä todistus muille kustannuksista riippumatta.
Oma elämänkerta kirja Kidutettu Kristuksen tähden saa pohtimaan omaan uskontaivalta sen suhteen, onko tässä edes uskossa ja miten sitä kehtaakin valittaa pienistä asioista.
Lainauskirjasta:
[varoitus tekstin sisällöstä]
Kysyin usein kiduttajilta: "Eikö teillä ole sääli sydämessänne?" He vastasivat yleensä Leninin lainauksin: "Et voi tehdä munakkaita rikkomatta munankuorta" ja "Et voi leikata puuta ilman, että lastut lentävät." Sanoin uudelleen: "Tiedän nämä Leninin lainaukset. Mutta niissä on ero. Kun leikkaat puunpalan, se ei tunnu miltään. Mutta tässä olet tekemisissä ihmisten kanssa. Jokainen lyöminen tuottaa kipua ja on äitejä, jotka itkevät." Se oli turhaa. He ovat materialisteja. Heille ei ole olemassa mitään muuta kuin ainetta, ja heille ihminen on kuin puu, kuin munankuori. Tällä uskomuksella he vajoavat käsittämättömiin julmuuden syvyyksiin.
Ateismin julmuutta on vaikea uskoa. Kun ihmisellä ei ole uskoa hyvän palkkioon tai pahan rangaistukseen, ei ole mitään syytä olla ihminen. Ihmisessä olevan pahan syvyydiltä ei ole estettä. Kommunistit kiduttajat sanoivat usein: "Ei ole Jumalaa, ei tuonpuoleista, ei rangaistusta pahasta. Me voimme tehdä mitä haluamme." Kuulin erään kiduttajan sanovan: "Kiitän Jumalaa, johon en usko, että olen elänyt tähän hetkeen asti, jolloin voin ilmaista kaiken pahan sydämessäni." Hän ilmaisi sen vankeihin kohdistetulla uskomattomalla julmuudella ja kidutuksella.
Olen erittäin pahoillani, jos krokotiili syö miehen, mutta en voi moittia krokotiilia. Hän ei ole moraalinen olento. Joten kommunisteille ei voida tehdä moitteita. Kommunismi on tuhonnut heissä kaiken moraalisen tajun. He kehuivat, ettei heillä ollut sääliä sydämessään.
Opin heiltä. Koska he eivät antaneet paikkaa Jeesukselle sydämessään, päätin, etten jättäisi pienintäkään paikkaa Saatanalle omassani.
Olen todistanut Yhdysvaltain senaatin sisäisen turvallisuuden alakomitealle. Siellä kuvailin kauheita asioita, kuten kristittyjä, jotka oli sidottu ristiin neljäksi päiväksi ja yöksi. Ristit asetettiin lattialle ja satojen vankien oli täytettävä ruumiilliset tarpeet ristiinnaulittujen kasvoille ja ruumiille. Sitten ristit pystytettiin uudelleen ja kommunistit pilkkasivat ja pilkkasivat: "Katso Kristustasi! Kuinka kaunis hän on! Millaisen tuoksun hän tuo taivaasta!" Kuvasin, kuinka pappi joutui kidutuksilla lähes hulluksi saatettuaan pyhittämään ihmisen ulosteet ja virtsan ja antamaan ehtoollisen kristityille tässä muodossa. Tämä tapahtui Romanian Pitestin vankilassa. Kysyin papilta jälkeenpäin, miksi hän ei halunnut mieluummin kuolla kuin osallistua tähän pilkkaamiseen. Hän vastasi: "Älä tuomitse minua, minä olen kärsinyt enemmän kuin Kristus!" Kaikki raamatulliset kuvaukset helvetistä ja Danten Infernon kivuista eivät ole mitään verrattuna kommunististen vankiloiden kidutuksiin.
Tämä on vain hyvin pieni osa siitä, mitä tapahtui yhtenä sunnuntaina ja monina muina sunnuntaisin Pitestin vankilassa. Muita asioita ei yksinkertaisesti voi kertoa. Sydämeni pettää, jos kertoisin heille uudestaan ja uudestaan. Ne ovat liian kauheita ja säädyttömiä kirjoitettavaksi. Sitä veljesi Kristuksessa kävivät läpi ja käyvät läpi nyt!
Jos jatkaisin kaikkien kommunististen kidutusten kauhujen ja kaikkien kristittyjen itsensä uhrauksien kertomista, en lopettaisi koskaan. Kidutusten lisäksi tunnettiin myös sankariteot. Vankilassa olevien sankarilliset esimerkit inspiroivat suuresti vielä vapaina olleita veljiä.
Yksi todella suurista uskon sankareista oli pastori Milan Haimovici.
Vankilat olivat täynnä, eivätkä vartijat tunteneet meitä nimeltä. He vaativat niitä, jotka oli tuomittu saamaan 25 ruoskaiskua jonkin vankilan säännön rikkomisesta. Lukemattomia kertoja pastori Haimovici meni saamaan pahoinpitelyn jonkun muun tilalle. Tällä hän voitti muiden vankien kunnioituksen ei vain itseään kohtaan, vaan myös Kristusta kohtaan, jota hän edusti.
Kaikista kommunistien pahoinpitelyistä, kidutuksista ja teurastamisesta syntyi yksi suuri opetus: että henki on ruumiin herra . Tunsimme kidutuksen, mutta se tuntui usein joltakin kaukaiselta ja kaukana hengestä, joka oli kadonnut Kristuksen kirkkaudessa ja Hänen läsnäolossaan kanssamme.
Kun meille annettiin yksi viipale leipää viikossa ja likaista keittoa joka päivä, päätimme antaa uskollisesti kymmenykset silloinkin. Joka kymmenes viikko otimme leipäviipaleen ja annoimme sen heikoille veljille "kymmenyksinä" Mestarille.
Kun eräs kristitty tuomittiin kuolemaan, hänen annettiin tavata vaimoaan ennen teloitusta. Hänen viimeiset sanansa vaimolleen olivat: "Sinun täytyy tietää, että minä kuolen rakastaen niitä, jotka tappavat minut. He eivät tiedä mitä tekevät, ja viimeinen pyyntöni sinulta on rakastaa myös heitä. Älä pidä katkeruutta sydämessäsi, koska he tappoivat rakkaasi. Tapaamme taivaassa." Nämä sanat tekivät vaikutuksen salaisen poliisin upseeriin, joka osallistui näiden kahden väliseen keskusteluun. Myöhemmin hän kertoi minulle tarinan vankilassa, jonne hänet lähetettiin kristityksi tulemisen vuoksi.
[Konekäännös]Minut vietiin pois vaimostani, enkä tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Vasta useiden vuosien jälkeen sain tietää, että hänkin oli joutunut vankilaan. Kristityt naiset kärsivät paljon enemmän kuin miehet vankilassa. Raa'at vartijat raiskaavat tytöt. Pilkkaus, säädyttömyys on kamalaa. Naiset joutuivat työskentelemään kovalla työllä kanavan rakentamisessa, täyttäen saman työtaakan kuin miehet. He lapioivat maata talvella.
Prostituoiduista tehtiin valvojia ja he kilpailivat uskollisten kidutuksesta. Vaimoni on syönyt ruohoa kuin karja pysyäkseen hengissä. Nälkäiset vangit söivät rottia ja käärmeitä. Yksi vartijoiden iloista sunnuntaisin oli heittää naisia Tonavaan ja sitten kalastaa heidät ulos, nauraa heille, pilkata heitä heidän märästä ruumiistaan, heittää heidät takaisin ja kalastaa ne uudelleen. Vaimoni heitettiin Tonavaan tällä tavalla.
Mihai jäi vaeltamaan kadulle, kun hänen äitinsä ja isänsä vietiin pois. Mihai oli lapsuudesta asti ollut hyvin uskonnollinen ja kiinnostunut uskonasioista. Yhdeksänvuotiaana, kun hänen vanhempansa otettiin häneltä pois, hän kävi läpi kristillisen elämänsä kriisin. Hän murtui ja kyseenalaisti kaiken uskontonsa. Hänellä oli ongelmia, joita lapsilla ei yleensä ole tässä iässä. Hänen piti ajatella elantonsa ansaitsemista.
Kristittyjen marttyyrien perheiden auttaminen on rikos. Kaksi naista, jotka auttoivat häntä, pidätettiin ja pahoinpideltiin niin pahasti, että he vammautuivat pysyvästi. Nainen, joka vaaransi henkensä ja vei Mihain taloonsa, tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen vankien perheiden auttamisesta. Hänen kaikki hampaat potkittiin ulos ja hänen luunsa murtuivat. Hän ei pysty enää koskaan työskentelemään. Hänkin tulee olemaan raajarikko koko elämänsä.
11-vuotiaana Mihai alkoi ansaita elantonsa vakituisena työntekijänä. Kärsimys oli saanut horjumaan hänen uskossaan. Mutta kun Sabina oli ollut kaksi vuotta vankeudessa, hän sai tavata hänet. Hän meni kommunistiseen vankilaan ja näki äitinsä rautatelojen takana. Hän oli likainen, laiha, kovettuneilla käsillä, yllään vangin nuhjuinen univormu. Hän tuskin tunnisti häntä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Mihai, usko Jeesukseen!" Vartijat raivoissaan vetivät hänet pois Mihaista ja veivät hänet ulos. Mihai itki nähdessään äitinsä vetäytyneen pois.
Tämä minuutti oli hänen kääntymyksensä minuutti. Hän tiesi, että jos Kristusta voidaan rakastaa sellaisissa olosuhteissa, Hän on varmasti todellinen Vapahtaja. Hän sanoi jälkeenpäin: "Jos kristillisyydellä ei ollut muita perusteita sen puolesta kuin se, että äitini uskoo siihen, tämä riittää minulle." Sinä päivänä hän hyväksyi Kristuksen täysin.
Vaikka kidutuksista lukeminen on rankkaa, meidän on tiedettävä millaisten asioiden puolesta meidän on rukoiltava.
Luettavissa myös täältä
https://godinprints.org/books/6724b7266 ... a0880/read