Jäin tutkiin tota mirhaa ja tuli hyvä teksti vastaan lääketieteen osalta ja erityisesti ton mirhan osalta
Duodecim lehti:
Jeesuksen syntymä sijoittui aikoinaan kristillisen maailman kalenteriin joulupäiväksi. Raamatun kertomuksen mukaan taivaalle oli ilmaantunut kirkas tähti ilmoittamaan juutalaisten kuninkaan syntymästä. Itämaiset tietäjät, joiden nimet olivat legendan mukaan Melchior, Kaspar ja Balthasar, lähtivät vaeltamaan tähteä kohden ja saapuivat Kaanaan maahan. Sieltä heidät neuvottiin Juudean Betlehemiin, jossa he löysivätkin vastasyntyneen Jeesus-lapsen äitinsä kanssa majatalon karjasuojasta. Osoittaakseen kunnioitustaan uudelle kuninkaalle tietäjät toivat hänelle kalliina lahjoina kultaa, suitsuketta ja mirhaa, ilmeisesti parasta mitä he tiesivät.
Päivä, jolloin itäiset tietäjät saapuivat kunnioittamaan Jeesusta, tunnetaan meillä loppiaisena. Se on kristillisten kulttuurien kalentereissa jouluaaton jälkeen kolmastoista päivä ja joulupäivän jälkeen kahdestoista päivä. Eri laskentatavat näkyvät loppiaisen nimityksissä: ruotsiksi trettondagen, aiemmin Heliga tre konungars dag, englanniksi Epiphany, Twelfth day (loppiaisaatto on englanniksi Twelfth Night).
Kreikankielisen Raamatun mukaan tietäjät olivat maageja (kreikaksi magos), joilla tarkoitettiin taikojen tekijöitä, astrologeja ja ennustajia. Kirkkoisät arvelivat, että he olivat kotoisin Arabiasta tai Persiasta, ja ilmeisesti heillä on tarkoitettu viisaita miehiä, jotka osasivat tulkita tähtitaivaan ilmiöitä, selittää unia ja hallita muita salaisia taitoja. Tietäjien kyvyt toimia parantajina eivät ole tiedossa, mutta heidän tuomiaan lahjoja on kyllä käytetty myös sairauksien hoitoon. Tässä kirjoituksessa tarkastellaankin niitä lääketieteen kannalta.
Kultaa maagisena hoitona ja kemiallisina lääkkeinä
Kulta (kr. khrysos, lat. aurum) arvokkaimpana kaikista metalleista on ammoisista ajoista liitetty astrologiassa aurinkoon (kr. helios, lat. sol). Lääkkeisiin sekoitettiin kultaa lehtenä, taontasileenä tai viilanpuruna, tai lääkettä tehostettiin säilyttämällä sitä kultaisessa astiassa. Kullan lääkekäytön aiheita olivat mm. sydänvaivat, pahanhajuinen suu, näön parantaminen, elämän- ja sielunhengen eli pneuman vahvistaminen, surumielisyys ja hämmentyminen, kaatumatauti ja spitaali, pahat näyt ja unet, pyörtyileminen, vilkas mielikuvitus ja itsekseen puhuminen. Kullan vaikutus näissä hoidoissa oli pelkästään maaginen. Kudosten polttoon tarkoitettuja kuumennettavia metalli-instrumentteja pidettiin tavallista tehokkaampina, jos ne oli valmistettu kullasta.
Kultaa opittiin käsittelemään kemiallisesti vasta keskiajan lopulla, kun alkemistit olivat 1200-luvulla havainneet, että väkevän suolahapon ja typpihapon seos suhteessa 3:1 eli ns. kuningasvesi (aqua regia) pystyi liuottamaan kultaa, metal-lien kuningasta. Kehitys oli kuitenkin hyvin hidasta, ja 1700-luvulla oli käytössä vain ns. räjähdyskulta, jota muodostui lisättäessä kultaoksidiin väkevää ammoniumhydroksidia. Räjähdyskultaa suositeltiin hoidoksi mm. epilepsiaan ja ilmavaivoihin. Aineella sanottiin olevan myös ulostava ja hien eritystä lisäävä vaikutus.
1800-luvun alkupuolella mainittiin ulkoisesti ja sisäisesti nautittuina lääkkeinä kultapöly, kultaoksidi, natriumkultakloridi sekä kultajodidi ja -syanidi. Hoidon aiheiksi ilmoitettiin kuppatauti, syöpä, risatauti eli imusolmuketuberkuloosi, turvotukset, krooniset ihottumat ja suun tulehdukset. Kullan kerrottiin parantavan aluksi potilaan yleistilaa, mutta pitkäaikaisesti annettuna se saattoi aiheuttaa kuumetta, kouristuksia, oksennuksia, ripulia, tajuttomuutta ja lopuksi kuoleman. Melko pian kullan käyttö lääkkeenä jäikin taka-alalle.
Robert Koch (1843–1910) löysi tuberkuloosibakteerin vuonna 1882. Etsiessään hoitokeinoa tuberkuloosiin hän totesi vuonna 1890, että kaliumkultasyanidi tehosi sen aiheuttajaan jo hyvin laimeina pitoisuuksina. Sen jälkeen tehtiin yrityksiä kehittää kultayhdisteitä tuberkuloosin hoitoon, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. Kompleksisilla orgaanisilla kultavalmisteilla ei ollut ainakaan kemoterapeuttista vaikutusta, ja tulokset jäivät muutenkin epävarmoiksi. Yleisimpään käyttöön tuli H. Møllgaardin vuonna 1924 keksimä natriumaurotiosulfaatti, johon asetetut toiveet osoittautuivat kuitenkin turhiksi.
Kultavalmisteita kokeiltiin jo 1900-luvun alussa jonkin aikaa myös nivelreuman hoitoon. Schamberg ja Wright saivat vuonna 1927 natriumaurotiosulfaatilla ja eräillä sen kaltaisilla yhdisteillä hyviä tuloksia lupus erythemathosuksen hoidossa noin kolmanneksessa tapauksista. Sen jälkeen J. Forestier alkoi vuonna 1929 käyttää nivelreuman hoitoon viikoittain suoneen annettuja kultayhdisteitä. Eräiden tutkijoiden mukaan jopa kolmessa tapauksessa neljästä tapahtui selvää paranemista. Kultalääkitys aiheutti kuitenkin pidempään käytettynä monia haittavaikutuksia noin kolmanneksella potilaista. Pitkäaikaisissa hoidoissa esiintyi myös valolle alttiiden ihoalueiden värjäytymistä harmahtavaksi (chrysiasis).
Kultavalmisteet ovat säilyttäneet asemansa nivelreuman hoidossa tähän päivään saakka. 1940-luvun lopulla käytettiin lihakseen annettavaa aurotioglukoosia ja natriumaurotiomalaattia. Niistä jälkimmäinen on Suomessa edelleen käytössä. Sen rinnalle tuli 1980-luvun puolivälissä tabletteina suun kautta annettava auranofiini, etyylifosfiinikultakompleksi. Antotavasta ja valmisteesta riippumatta kultalääkityksen haittavaikutukset ovat yhä yleisiä, ja hoitoa on seurattava tarkasti niiden välttämiseksi.
Suitsuketta jumalien kunniaksi ja vaivojen hoitoon
Suitsuke (ruots. virak, rökelse, saks. Weihrauch, engl. frankincense) on kasvien erittämää hartsia, joka muodostaa palaessaan hentoa ja tuoksuvaa savua. Suitsuketta saatiin useista kasveista. Sen halvemmista laaduista käytettiin nimitystä olibanum (kr. libanos, lat. olibanum), koska sen arveltiin yleisesti olevan peräisin Libanonista. Todellisuudessa olibanumia oli saatiin mm. Arabian ja Somalian rannikoilla kasvavista Boswellia-lajien puista. Joskus suitsukkeena poltettiin myös kanelipuun kuorta ja santelipuuta.
Suitsukkeiden käyttö on ikivanha tapa, jota harrastettiin jo muinaisessa Egyptissä ja Babyloniassa (Kaksoisvirranmaassa). Alun perin suitsuttamisen tarkoituksena oli peittää pahoja hajuja ja ajaa pois haitallisia demoneja. Kaukoidän maissa, mm. Intiassa, Kiinassa ja Japanissa, suitsukkeita käytettiin varsinkin uskonnollisissa rituaaleissa ja uhrimenoissa jumalien ja esi-isien kunniaksi.
Juutalaiset käyttivät suitsutusta aluksi vilja- ja lihauhrien lisäkkeenä miellyttävän tuoksun aikaansaamiseksi, mutta myöhemmin siitä tuli itsenäinen uhrausmuoto. Antiikin Kreikassa suitsuketta poltettiin 800-luvulta eKr. alkaen uhrausten yhteydessä ja demoneja vastaan. Erityisesti Dionysoksen palvonnasta kehittyneen orfilaisuuden kannattajat omaksuivat suitsukkeiden käytön. Rooman valtakunnassa suitsuttamista pidettiin tärkeänä tapana julkisissa ja yksityisissä uhrijuhlissa sekä kulttimenoissa.
Kristillinen kirkko alkoi käyttää suitsuttamista 400-luvulla jKr. itäisillä alueilla ja 600-luvulla myös läntisillä alueilla, erityisesti messu-uhrin ja ehtoollismenojen eli eukarististen seremonioiden yhteydessä. Suitsutus on edelleen käytössä ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. Protestanttiset kirkot ovat yleensä luopuneet siitä, anglikaanista kirkkoa osittain lukuun ottamatta.
Länsimainen lääketiede otti suitsukkeen käyttöön sekä sisäisenä että ulkoisena lääkeaineena. Antiikin Kreikan humoraalisessa lääketieteessä käytettiin enimmäkseen ns. yksinkertaisia lääkkeitä. Ne oli valmistettu yksittäisistä rohdoksista, ja suitsuke oli usein yksi vaihtoehto sairauksien hoidossa. Roomalaisen Claudios Galenoksen (n. 129–200 jKr.) suosittelemissa yhdistetyissä eli ns. galeenisissa lääkkeissä oli aina mukana useita rohdoksia, ja suitsuke oli usein yksi lääkkeen lukuisista valmistusaineista.
Antiikin humoraaliopin ja Galenoksen temperamenttiopin lääkitysjärjestelmissä käsitykset lääkkeiden vaikutuksista perustuivat täysin teoreettisiin oletuksiin. Niiden mukaan suitsuke katsottiin ominaisuuksiltaan kuumaksi ja kuivaksi, minkä vuoksi sitä käytettiin hoitona sairauksissa, joiden arveltiin olevan luonteeltaan kylmiä ja kosteita. Nykyaikaisen ajattelun valossa ominaisuuksien vertailu oli usein ristiriitaista ja vaikeasti ymmärrettävää. Niinpä suitsukettakin pidettiin kudoksissa märkää muodostavana ja haavassa märkimistä ehkäisevänä.
Aleksandriassa ja Roomassa vaikuttaneen Aretaios Kappadokialaisen (s. 50 jKr.) mukaan suitsuke oli lämmittävää, voimistavaa, virtsan eritystä lisäävää ja kasvaimia poistavaa. Hänen kirjassaan »Äkillisistä ja pitkäaikaisista sairauksista» suitsukkeella hoidettavia tauteja olivat mm. jäykkäkouristus (tetanus), angiina, keuhkopussintulehdus, veriyskä, sydänsairaudet, munuaisten kivet ja haavat sekä elefantiaasi (lepra). Roomalainen Aulus Cornelius Celsus (25 eKr. – 50 jKr.) ilmoitti, että suitsuke oli verenvuotoa tyrehdyttävää, kudoksia yhteen kasvattavaa, tulehdusta kypsyttävää, märänmuodostusta edistävää sekä haavaa puhdistavaa, ärsyttävää ja syövyttävää.
Naantalin luostarin lääkekirjassa 1440-luvulta suitsukkeesta käytettiin nimitystä thus-suitsuke (lat. thus, suitsutus, kr. thusia, uhri). Suurin osa selostetuista lääkkeistä oli sellaisia, joissa suitsuketta oli sekoitettu ainoana rohdoksena johonkin väliaineeseen, kuten munanvalkuaiseen, maitoon, etikkaan, viiniin, rasvaan tai öljyyn. Vain parissa lääkkeessä oli suitsukkeen lisäksi pihkaa, aaloeta tai oreganoa (Origanum vulgare, villimeirami). Hoidon aiheita olivat mm. tuoreet haavat ja palovammat, pään ja kielen sairaudet sekä luunmurtumat. Suitsuke kelpasi viinin joukossa korvaan tiputettuna korvasärkyyn ja naisen maidossa miehen nivustaivepaiseisiin (bubo). Öljyssä nautittuna suitsuke paransi sukkulamatoja ja viiniin tai etikkaan sekoitettuna veriripulia.
Ruotsalaisen Benedictus Olain (1524–82) lääkärikirjassa Een Nyttigh Läkere Book sanotaan, että suitsuke (rökelse) on puoleensa vetävää, sulattavaa, lihaa kasvattavaa ja yhdistävää. Se esitetään yhtenä aineosana hyvin monien sairauksien lääkkeissä. Esimerkkejä näistä sairauksista ovat mm. toispuolinen halvaus, masennus, verenvuoto nenästä, ikenistä, suusta tai haavoista, hammassärky, yskä, pistokset, kaikenlaiset ajettumat, kylmettynyt vatsa, ripuli, kulkutauti, halkeilleet kädet, sijoiltaan menneet raajat, murtuneet luut, sukupuolielinten taudit, kohdun liikkuminen ja paise kohdunkaulassa. Paikallisesti suitsutettuna sitä käytettiin mm. kohdun ja peräsuolen sairauksissa.
Mirhaa palsamointiin ja tautien parantamiseen
Mirha (ruots. myrra, saks. Myrrhe, engl. myrrh) on oikeastaan suitsukeaine, mutta siitä muodostui jo varhain ensisijaisesti sairauksien hoidossa käytetty lääke. Mirha on Lähi-idässä ja Välimeren alueella kasvavien pienikokoisten Commiphora-puiden kuoren halkeamista valuvaa eritettä. Se jähmettyi kyynelen muotoisiksi kappaleiksi, joiden koko saattoi vaihdella herneestä kanamunaan. Mirhan väri vaihteli keltaisesta tumman ruskeaan. Sitä on käytetty yleisesti ruumiiden palsamoinnissa mätänemistä estävänä ja hyvää tuoksua levittävänä aineena.
Mirhan ominaisuudet ja hoidon kohteet ovat samantapaiset kuin suitsukkeen. Sitä voitiin käyttää lääkkeenä muiden yrttien sijasta tai niiden ohella hyvin monissa sairauksissa. Se oli aineosana myös kymmeniä eri rohdoksia sisältäneissä mitridaatissa ja teriakissa, jotka olivat kuuluisia vastamyrkkyjä ja yleislääkkeitä satojen vuosien ajan. Näiden lääkkeiden käyttö perustui eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta vanhalta ajalta periytyneisiin menettelytapoihin ja taikauskoon. Mirha ja olibanum olivat mukana suomalaisessa farmakopeassa vielä vuonna 1937.
Aretaioksen kirjassa mirha mainitaan hoitona kitakielekkeen sairauksissa, keuhkopussintulehduksessa, veriyskässä ja melankoliassa. Celsuksen mukaan mirha oli yhdistävää, tulehdusta kypsyttävää, märänmuodostusta edistävää, ärsyttävää ja syövyttävää.
Naantalin luostarin lääkekirjassa mirha oli varsin monikäyttöinen. Sillä oli kyky vahvistaa vatsaa ja vetää haavoja kiinni. Samoin se poisti haavoista kuollutta lihaa ja kasvatti niissä hyvää ja elävää lihaa. Mirha puhdisti rinnassa olevia pahoja nesteitä, jotka vahingoittivat maksaa, keuhkoja ja sydäntä. Se poisti pahan hajun suusta ja kaiken pahan hammastarhasta ja puhdisti ja lääkitsi mätähaavat huulissa.
Lisäksi mirha kelpasi pitkälliseen yskään, vialliseen hengen kulkuun, sivujen särkyyn ja sisushaavoihin. Jos sitä pidettiin kielen alla ja nieleskeltiin, niin valuva neste lievitti painunutta ääntä ja teki sen kirkkaaksi. Jo yksi jyvänen auttoi vilutaudin iskiessä, ja silmävoiteeseen sekoitettuna mirha auttoi saamaan kirkkaan näön. Erityisesti mirha vahvisti kohtua, kuivatti sen ylimääräisiä nesteitä ja auttoi kohdussa olevaa siitettyä lasta. Jos lapsi kuoli kohtuun, toi mirha sen sieltä pois.
Mirha tehosi myös loisiin ja syöpäläisiin. Se tappoi matoja korvista, ajoi suolinkaiset vatsasta ja voiteisiin sekoitettuna ehkäisi kirppujen ja täiden tulon. Viiniin sekoitettuna ja pään pesuun käytettynä mirha tepsi päänsärkyyn. Se auttoi myös nukkumaan ja vahvisti aivoja. Öljyssä, viinissä tai muissa juomissa otettuna sen sanottiin olevan hyväksi ennen juominkeja.
Benedictus Olai ilmoitti lääkärikirjassaan, että mirha oli vahvistavaa, puoleensa vetävää, lihaa kasvattavaa ja yhdistävää. Teoksessa esitetyissä lääkkeissä se on tavallisesti yksi monista valmistusaineista, toisinaan suitsukkeen ohella. Sisäisesti käytettyinä lääkemuotoina mainitaan lääkejuomat, siirappi, pulveri, pilleri, pastilli eli morselli, suuvesi ja emätinpuikko sekä ulkoisesti käytettyinä pulveri, voide, laastari ja lääkepuuro (haude). Kulkutaudin aikana voitiin huoneissa pirskottaa myös mirhaa sisältävää vettä tartunnan ehkäisemiseen.
Tauteja ja tilanteita, joissa mirhaa voitiin käyttää, mainitaan kirjassa hyvin runsaasti. Niitä ovat mm. hammassärky, rakkulat kielessä, yskä, hengenahdistus, paise kurkussa, oksettaminen, miehuuden menetys, myrkyllinen ilma, kulkutaudit rikkailla, tuoreet haavat, kuollut liha haavassa, liian runsaat tai niukat kuukautiset, valkovuoto, kohdunkaulan paise, sikiön kuoleman kohtuun ja ennenaikainen synnytys. Aivan uutena hoidon kohteena mainitaan kuppatauti ja sen oireet. Tämä tautihan oli ilmaantunut Eurooppaan vasta 1400-luvun lopussa Kolumbuksen merimiesten Amerikan-tuomisena.
Raamatun kulta, suitsuke ja mirha
Matteuksen evankeliumissa esitetty kuvaus Itämaiden tietäjistä on osa Jeesuksen syntymän historiaa. Heidän saapumisensa kunnioittamaan vastasyntynyttä Jeesusta juutalaisten kuninkaana luo yhteyden Vanhan testamentin ennustuksen ja Uuden testamentin tapahtumien välille. Tapahtuma osoittaa myös tietäjiä kohtaan tunnettua arvostusta, jota heidän kallisarvoiset lahjansa korostavat. Toisaalta oli traagista, että tietäjät pahaa aavistamatta paljastivat Jeesuksen syntymäpaikan kuningas Herodokselle, joka saattoi sen jälkeen toteuttaa Betlehemissä kaikkien alle kaksivuotiaiden poikalasten surmauttamisen. Vaikka kullalla, suitsukkeella ja mirhalla on kertomuksessa vain pieni sivuosa, niiden mainitseminen Raamatussa Jeesuksen saamina lahjoina on luultavasti lisännyt myös uskoa niiden parantaviin ominaisuuksiin.
Italialainen kirjailija Giovanni Papini (1881–1956), joka oli nuoruuden ateismin jälkeen kääntynyt uudelleen katoliseen uskoon, on teoksessaan Storia di Cristo (1921, suom. Kristuksen historia) tulkinnut tietäjien Jeesukselle tuomia lahjoja tulevaisuuden ennusmerkkeinä. Papinin mukaan tietäjät uhrasivat Jeesukselle kultaa noudattaakseen ennakolta evankeliumin käskyä: Myy mitä sinulla on ja anna vaivaisille. He eivät myöskään tuoneet suitsuketta tallin löyhkän vaimentamiseksi, vaan koska he eivät enää tarvitsisi sitä pakanallisia alttareitaan varten. Ja kuolleiden palsamointiin käytetyn mirhan he lahjoittivat siksi, että Jeesuksen äiti tulisi tarvitsemaan sitä nuorena kuolevan poikansa ruumiin palsamointiin.
ARNO FORSIUS, professori
Kiitos tästäkin aloituksesta 
