Julkaistu 3.10.2007

Putin antoi malliesimerkin ohjatusta demokratiasta

Yli tuhatvuotinen Bysantti on jälleen herännyt horroksesta
Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin ilmoitti lokakuun ensimmäisenä päivänä, että hän siirtyy pääministeriksi. Duuman vaalit ovat vain väline, jolla hän ottaa joulukuun 2. päivän vaaleissa voiton Yhtenäinen Venäjä -puolueelle. Putin on puoluelistan ykkösehdokas ja ehdoton ääniharava. Valta säilyy Putinilla vaikka nimike muuttuu. Maaliskuussa valittava presidentti joutuu sopeutumaan tähän vallan realiteettiin. Nämä vallan realiteetit ovat varhaista perua. Niitä voi kutsua "ohjatuksi demokratiaksi" tai oikeammin bysanttilaiseksi hallitsemistavaksi. Historia ei toista itseään, vaan erityisesti Venäjällä näkee, kuinka valtio on omalla tavallaan historiansa vanki. Meillä ei ole juurikaan julkisesti pohdittu, miksi Kremlin johdon toiminta tuottaa niin herkästi ajasta ja valtiojärjestelmästä riippumatta samansuuntaista politiikkaa; oli sitten vallassa perinnöllinen tsaari, itsevaltainen puoluesihteeri tai yksinvaltainen presidentti. Tilanne muuttuu juuri tällä hetkellä kovaa vauhtia. Venäjä tekee paluuta globaaliksi suurvallaksi. Jo nyt se on alueellinen suurvalta, katsoopa asiaa sitten Pohjolan tai koko Euroopan näkökulmasta. Niin ennen kuin nyt Venäjällä perustellaan valtion politiikkaa, että Venäjällä olisi oma sisä- ja ulkopoliittinen tiensä ja että sillä olisi oma ennalta määräytynyt roolinsa maailmanpolitiikassa. Se on utopiaa. Se mikä pysyy, on pyrkimys valtaan ja herruuteen.

Bysantin kulttuuripyrintö
Venäjän ja Neuvostoliiton johtajat ovat aina mieltäneet, että heillä on synnynnäinen rooli muinaisen "Itä-Rooman" perillisten johtajina. Bysantilla tarkoitetaan Itä-Rooman keisarikuntaa, joka syntyi muinaisen Rooman valtakunnan jakautuessa kahtia Theodosius Suuren kuoltua vuonna 395 (j.Kr.). Itä-Rooman valtaistuimen peri Theodosiuksen vanhempi poika Arkadios, jonka valtakunnan hallintokeskuksena toimi "Uusi Rooma" eli Konstantinopoli (nykyinen Istanbul), joka tunnettiin tuolloin nimellä "Byzantion". Keisarinkaupunkia kutsuttiin kansan parissa myös nimellä "Tsargrad", mistä myöhemmät Moskovan hallitsijat omaksuivat pääarvonimekseen "Tsar". Ensimmäinen itsensä tsaariksi kruunauttanut oli Iivana IV (Julma) 1547. Bysantin taloudellista kukoistusaikaa oli keskiaika, 800-luvulta aina 1100-luvulle. Keisarikunta hävisi lopullisesti vuonna 1453, kun sulttaani Muhammed II:n johtamat islaminuskoiset turkkilaiset (osmanit) valtasivat Byzantionin ja perustivat Konstantinopolin. Bysantilla oli historiansa aikana 107 keisaria, joista 65 joko murhattiin tai kaadettiin muuten väkivaltaisesti. Muodollisesti Itä-Rooma oli vaalivaltio, missä senaatin tehtävänä oli valita uusi keisari ( Caesar ). Kuitenkin keisarin vanhin poika sai säännönmukaisesti jo isänsä eläessä keisarin arvon. Keisari oli myös ortodoksisen kirkon päämies ja keisari-ideologian mukaisesti häntä pidettiin jumalan maanpäällisenä edustajana, peräti "kolmantenatoista apostolina". Keisarikunta ei ollut kuitenkaan sisäisesti vahva, mikä vaikutti sen ulkoisten valta-asemien heikkenemiseen ja lopulta hajoamiseen. Sisäisesti sitä rikkoi estoton korruptio, häikäilemätön vallan väärinkäyttö ja kuvainpalvonnasta käyty pitkä uskontoriita. Keisarit eivät täyttäneet antamiaan lupauksia, vaan harjoittivat epärehellistä despotismia. Keisari harjoitti käytännössä rajatonta yksinvaltaa (autokratiaa). Keisari oli ainoa lainsäätäjä, ylituomari ja armeijan ylipäällikkö. Lisäksi talouselämä pyrittiin pitämään tarkoin säädeltynä, missä tosin ei onnistuttu pääkaupunkia lukuun ottamatta. Valtakunnan talous joutui epäterveelle pohjalle, koska kauppiaat antoivat ulkopuolisten määrätä markkinoiden suunnan, mikä johti lopulta läntiseen riippuvuuteen ja valvontaan. Valtakunnan itäisiä ja eteläisiä raja-alueita leimasivat puolestaan alistaminen, orjuuttaminen, riistäminen ja ryöstäminen, mikä johti kaikenlaisiin rauhattomuuksiin.

Bysanttilaisen hallitsemiskulttuurin ominaispiirteitä ovat ainakin:

- Hallitsijan itsevaltius, irstaus ja laiskuus.

- Hovin komeilun halu, ankara etiketti ja arvoasteikko.

- Keskitetty, mutkikas ja virkavaltainen hallinto.

- Hallitsijan suosikeitten suuri vaikutusvalta.

- Hallitsijan edessä mateleminen ja tämän imartelu.

Venäjän idean paluu
Alkuperäisen suurvenäläisen "Venäjän idean" luojana pidetään Sergei Solovjevia (1820-1879), joka toimi professorina Moskovassa 1847-1877. Hän on slavofiilisen shovinismin ja panslavistisen politiikan ideologinen isä. Pääteoksessaan Venäjän historia vanhimmista ajoista asti (vuoteen 1774), Solovjev todisteli, miten Venäjän historiaa ei voi viipaloida erillisiin osiin tai alueisiin, vaan että se on orgaaninen kokonaisuus. Venäjän historian suurin haaste oli taistella itäistä (mongolien) vaikutusta vastaan. Kuten Yhdysvallat, myös Venäjän tuli laajeta koko mantereen poikki; mereltä merelle. Solovjevin mukaan Venäjä oli syntynyt Euroopassa ja sen olemassaolon kamppailu keskittyi Aasian ja Euroopan väliseen kamppailuun; se oli aron ja metsän ikuista kamppailua. Solovjevilla esiintyy ensimmäistä kertaa käsitys, että Venäjä oli predestinoitu länsimaisia vaikutteita saaneeksi suurvallaksi. Tämän kehityksen omalakisuus periytyi hänellä hegeliläisestä käsityksestä historian yleisestä kulusta. Solovjevin mukaan Venäjän nousua ja yhteyttä länteen leimasi "zakonomernost", lainalaisuus. Hänen keksintöään on myös ilmaus "russkaja ideja", venäläinen idea, jonka mukaan Venäjällä on erityinen messianistinen kutsumus ja tehtävä ihmiskunnassa.

Venäjä on perintönsä vanki
Vladimir Putinin maailmankuvassa samaistumiskohteina ja tavoitteina toimivat yhtäältä valtiomiestaidossa Pietari Suuren luoman imperiumin mahti, yhtäältä Solovjevin luoma "Venäjän idea", toisaalta oman valtion uhrautuvassa suojaamisessa kenttämarsalkka Mihail Kutuzovin (1745-1813) neuvokkuus Napoleonin lyömisessä (ensin vetäytymällä) sekä strategisissa ja operatiivisissa käytännöissä generalissimus Alexander Suvorovin (1730-1800) täydellinen voittamattomuus ja hyökkäyksellisyys. Suvorov on sittemmin ollut kaikkien Venäjän sotilasjohtajien voittamisen taidon esikuva. Yksi Suvorovin periaatteista oli "hyvin suoritetut yllätykset onnistuvat aina". Hän sovelsi oikeastaan vain häikäilemätöntä hyökkäystä. Nerona pidetty Suvorov ei hävinnyt uransa aikana yhtään taistelua. Lisäksi hän raivasi itse tiensä alhaalta ylös; hän yleni 40-vuotisen sotilasuransa aikana koko armeijan arvoasteikon läpi alhaalta rivimiehestä ylös asti. Mainittakoon vielä, että Suvorov oli syntyperältään suomensukuinen (inkeriläinen) talonpoika, jonka vanhemmat oli siirretty aikoinaan Ruotsi-Suomesta Raivolan pitäjään. Hän puhui myös selvää suomea ja osasi suomalaisia kansanlauluja. Vladimir Lenin salli eräiden osien keisarikunnasta irrota ja itsenäistyä mutta vain väliaikaisratkaisuna - niiden "odotettiin haluavan uudelleen yhdistyä" synnyinmaahan. Venäjä on ajattelussaan oman historiallisen perintönsä vanki.

Kylmän sodan tilannekuva
Kylmän sodan päättyminen 15 vuotta sitten ei poistanut Venäjän sisäsyntyistä pyrkimystä palata globaaliksi suurvallaksi, supervallaksi. Lukuisat kehityspiirteet osoittavat, että se on noussut uudestaan Venäjän geopoliittiseksi ja geostrategiseksi tavoitteeksi. Se näkyy Venäjän politiikassa kautta linjan, jopa energiapolitiikassa sekä suhteissa entisiin neuvostotasavaltoihin, mutta myös asenteessa yhteistyöhön EU:n ja Naton kanssa. Venäjän johto uskoo, että Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan mahtiasema on palautettavissa. Venäjän asemahti on nouseva voima, johon läntisen maailman on reagoitava jotenkin viimeistään vuosina 2010-2015. Venäjällä käyty sotilasjohdon sisäinen keskustelu operatiivisista opeista näyttää päätyneen ratkaisuun, että nyt on oikea aika palata puolustuksellisista opeista takaisin hyökkäyksellisiin. Syynä on ennen muuta se, että Venäjän federaation hallitseman alueen puolustaminen oman alueen sisällä defensiivisillä opeilla olisi Naton laajenemisen vuoksi niin hankalaa, että se ei onnistuisi. Puolustuksellisten oppien isä on Venäjällä ollut aiempi keisarillisen armeijan kenraalimajuri Aleksander Svetshin (1878-1938), joka toimi puna-armeijassa strategian opettajana ja asiantuntijana. Svetshinin mukaan oman alueen syvyys olisi riittänyt puolustuksellisiin järjestelyihin ja aika reservien liikekannallepanoon. Puna-armeijan komentaja Mihail Frunze (1885-1925) puolestaan iskosti puna-armeijaan Venäjän kansalaissodan kokemusten perusteella Suvorovin hyökkäyshengen, koska vain suora vastahyökkäys saattoi tuottaa taistelussa ratkaisun, jos valtio joutuu itse ensin hyökkäyksen kohteeksi. Puolustus- ja viivytystaistelu olivat Frunzelle vain valmistelevia toimia hyökkäykselle. Tälle Frunzen johtamisstrategialle antoi sotatieteelliset perusteet Neuvostoliiton marsalkka Mihal Tuhatshevski (1893-1937), jonka laatiman syvien operaatioiden opin mukaan sota tuli siirtää heti vastustajan alueelle ja ratkaisutaistelut oli käytävä siellä lisäksi niin, että vastustajan toiminta lamautetaan yhtäaikaisesti koko sen puolustusvyöhykkeen syvyydeltä. Suvorov kuoli keuhkokuumeeseen ja Frunze umpilisäketulehdukseen, mutta sekä Svetshinin että Tuhatshevskin kuolinsyy oli Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegion kuolemantuomio ja niskalaukaus. Josif Stalin näki kummallakin omat syntinsä, mutta ajasta ja tilanteesta riippuen Neuvostoliiton ja Venäjän strateginen ajattelu on perustunut puolustuksellisuuden ja hyökkäyksellisyyden vaihteluun.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, dosentti ja Turun Sanomien vastaava päätoimittaja.
MARKKU SALOMAA

Julkaistu 3.10.2007

Paluu >>>