Lapsikaste käyttöön vähitellen
Kristinuskon historialliseen kehitykseen on vaikuttanut eniten lapsikasteen tuleminen kirkon toimintaan. Lapsikaste syrjäytti uskoville ihmisille tarkoitetun kasteen, ja muutti sen alkuperäisen tarkoituksen ja raamatullisen merkityksen. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se kirkoissa esiintyy, tuli vähitellen erilaisten muidenkin harhaoppien kanssa ja vakiinnutti asemansa myöhemmin roomalaiskatolisessa kirkossa, josta se kirkon hajaannuksen myötä levisi siitä syntyneisiin moniin muihinkin kirkkokuntiin.
Puolustettaessa uskovien kastetta on perinteisesti tuotu esiin yleensä vain Raamatun kanta asiassa. Vähemmälle huomiolle kastetta koskevissa keskusteluissa on jäänyt sen historiallinen tausta, koska uskovien kasteen puolustamiseksi on Raamatusta saatu muutenkin riittävät perusteet.
Vaikka Raamatussa ei puhuta muusta kuin uskovien kasteesta, on paradoksaalista, että sitä on pidetty kirkollisessa julistuksessa epäraamatullisena ja lapsikastetta, jota Raamatussa ei edes mainita, on pidetty sitä vastoin oikeana kasteena.
Vallitsevista oloista johtuen seurakunnat ja uskovat joutuivat olemaan hajallaan. Aluksi ei ollut myöskään yhtenäistä Jumalan sanaa, Raamattua, vaan julistus tapahtui suullisen ja kuullun sanoman perusteella. Luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaista.
Näissä olosuhteissa oli hyvät mahdollisuudet, että erilaiset harhaopit pääsivät syntymään ja leviämään. Huolimatta tästä lapsikaste alkoi saada jalansijaa vasta toisen vuosisadan lopulla ennen kaikkea sen harhaopin johdosta, että lapset joutuvat kastamattomina kadotukseen.
Imeväisikäisten lasten kastamista ei pidetty tähän saakka edes tarpeellisena, sen perusteella, että vallitsevana oppina oli tällöin uskovien vanhempien lasten synnittömyys. Kastaminen katsottiin tarpeelliseksi vasta sen jälkeen, kun lapsi alkoi tietoisesti tekemään syntiä. "Lopullisesti lapsikasteen teologisen perustan loi kirkkoisä Augustinus (k. 430) perisyntiopin pohjalta", (Pentti Lempiäinen: Pyhät toimitukset, Kirjapaja s. 22).
Kastamista pyrittiin myös viivyttämään erään harhaopin johdosta ainakin 300-400 luvulla, jopa lähelle kuolemaa, jotta ei olisi tehty syntiä enää kasteen jälkeen. Tätä oppia oli esiintynyt jo tätä aikaisemminkin. Ainakin Tertullianus mainitsee tästä n. v. 203. Samalla tähän viittaa myös se, ettei sylilasten kastaminen ollut kovin yleinen tapa ennen 300-lukua.
Kirkkoisä Tertullianus (kuollut luultavasti v. 220) vastusti lasten kastamista. Hän halusi varmistaa, että kastettavat ovat henkilökohtaisesti uskossa, ja viivyttää sen vuoksi lasten, joilla hän tarkoitti 6-12 vuoden ikäisiä lapsia, kastamista liian aikaisin.
Tertullianus mainitsee tästä kirjassa De baptismo. Tertullianuksen kirjoituksista ilmenee selvästi se, että hän tarkoittaa tällä sellaisia lapsia, jotka ovat sen ikäisiä, että he ymmärtävät uskon ja kasteen merkityksen. Näyttää siltä, että Tertullianus pelkäsi kastetun pakanuuden syntymistä. Tämän vuoksi hän suhtautui kielteisesti varsinkin pakanvanhempien lasten kastamiseen, koska heidän uskostaan ei voitu olla varmoja vanhempien pakanallisen taustan vuoksi. Hänen mukaansa tuli odottaa, jotta olisi oltu varmoja siitä, etteivät he ottaisi kastetta vain vanhempiensa esimerkin perusteella, omaamatta vielä itse todellista uskoa.
Kirkkoisä Origenestä (182-254) kirkko on pitänyt lapsikasteen puoltajana. Origenes käytti puhuessaan lapsista jopa vielä 12-vuotiaista, kuten esim. Jeesuksesta hänen temppelissä ollessaan 12-vuotiaana, sanaa (parvulus), joka tarkoittaa pikkulasta, imeväinen lapsi (infantes).
Origenes ei puhunut rintalasten kastamisesta, vaan pikkulasten. Origeneksen lausunto ei siten anna tukea sylilasten kastamiselle (kastaa imeväisikäisiä lapsia). "Origeneelle omistettu lause kirkon tavasta kastaa lapsia puuttuu alkukielisestä tekstistä. Se esiintyy ainoastaan latinankielisessä käännöksessä. Hieronymus ja Rufinus, jotka käänsivät Origeneen kirjoituksia latinaksi, tunnustivat itse tehneensä lisäyksiä tähän tekstiin" (Yksi kaste, Juhani Lehmuskoski, sivu 127).
Varttuneimpia lapsia, jotka ymmärsivät jo kasteen ja uskon merkityksen, oli kastettu aikaisemminkin heidän henkilökohtaisen uskoontulonsa perusteella, jo todennäköisesti apostolisena aikana. Historiassa mainitut henkilöt, esim. Gregorius Nazaianzilainen, Pelagius, Krysostomus, Origenes, Augustinus ja Justinus Marttyyri ovat lausunnoissaan tarkoittaneet juuri mahdollisesti tällaisia lapsia, jotka olivat kastettu heidän henkilökohtaisen uskonsa perusteella.
Sylilasten kastamisen tueksi esitetyt lausunnot eivät anna varmaa tietoa kastettavien tarkasta iästä. Kaikki, heidän lausuntojensa perusteella tehdyt johtopäätökset ovat tästä syystä johtuen olettamuksia, joita ei voida todistaa oikeiksi.
Kiistely lapsikasteesta v. 253
Siitä, voitaisiinko kastaa myös sylilapset, kiisteltiin seurakuntien yhteisessä kokouksessa vuonna 253. Todisteet imeväisikäisten lasten kastamisesta jo apostolisena aikana perustuvat olettamuksiin, samoin kuin kirkkoisien kirjoitusten tulkinnat siitä, että se olisi yleisesti käytössä ollut tapa.
Sylilapsia eli imeväisikäisiä lapsia on kastettu todennäköisesti jo vähän ennen v. 253, jolloin siitä kiisteltiin. Tällaiset lasten kastamiset perustuivat harhaoppeihin, joita esiintyi toisella ja kolmannella vuosisadalla sangen runsaasti. Jo apostoli Paavalinkin aikana esiintyi sellaistakin harhaoppia, että ihmiset kastattivat itsensä jopa kuolleitten puolesta, 1. Kor. 15:29. Harhaoppien varaan ei voida rakentaa oppia raamatullisesta kasteesta, eikä niiden perusteella voida sivuuttaa Raamatun varmaa ilmoitusta ja siellä mainittua kastekäytäntöä.
Käytettävissä olevien asiatietojen perusteella, joita on apostolisen ajan jälkeiseltä ajalta peräisin, näyttää siltä, ettei sylilasten kastaminen ollut yleinen tapa ennen 300-lukua. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se monissa kirkoissa esiintyy, tuli kirkkoon vähitellen. Uskovien kaste oli yhä sen rinnalla vielä pitkään.
Tätä osoittaa sekin, että monet katolisen kirkon johtomiehetkin kastettiin vasta aikuisena, vaikka he olivat syntyisin kristityistä perheistä. Esimerkkeinä tästä ovat Gregorius Nyssalainen, Basilius, Gerogorius Nazianzalainen ja Augustinus. Vaikka Augustinuksen äiti oli hurskas kristitty, kastatti Augustinuskin itsensä uskoon tultuaan vasta 30-vuotiaana, vuonna 387. Augustinus kuoli v. 430.
Uskovien kastekäytäntöön viittaa myös ennen kastetta annettu katekumenaattiopetus (opetus kasteoppilaille), jota annettiin vielä 300- luvulla. Tähän alkoi tulla mukaan tällöin myös maagisia seremonioita sekä opetukseen pääsemisessä että itse kasteeseenkin, samalla myös pakanalliset mysteerikäsitykset alkoivat saada niissä valtaa.
"Luterilaiset pitävät jyrkästi kiinni lapsikasteesta. Heidän oppinsa johtaa tässä asiassa vaikeuteen siinä, että sakramenttien siunaus riippuu uskosta, eikä imeväisillä voi olla vielä mitään uskoa", (Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt, Osmo Tiililä, sivu 259).
Koska raamatusta ei löydy tukea lapsikasteopille, on tämän opin tueksi haettu tukea mm. kirkkoisien lausunnoista, proselyyttikasteista, hautakirjoituksista ym. On pyritty esittämään arvioita joidenkin henkilöiden kuolinajoista ja arvioimaan, koska heidät olisi mahdollisesti kastettu. Lapsikasteen esiintymistä ennen sen yleistymistä on perusteltu sanoilla: luultavasti, mahdollisesti, lienee, todennäköisesti jne.
Yksinkertaisempaa olisi toimia sen mukaan, mitä tästä asiasta on Raamatussa selvästi sanottu.
Pentti Lempiäinen toteaa kirjassaan Pyhät toimitukset, sivulla 22: "Pikkulasten kasteen alkuhistoria jää siis epäselväksi, mutta varmaa on, että jo toisen vuosisadan lopussa se oli yleinen käytäntö".
Miten yleinen käytäntö se oli tällöin, on samalla myös arvaillun varassa, kuten seuraavastakin lainauksestakin ilmenee. "Kirkko oli näkyväinen, sikäli kuin kaikki otettiin siihen kristillisen kasteen kautta (aikuisten kasteen; lapsikaste lienee alusta saakka käytetty myöskin lapsikastetta; lapsikaste on yleinen kolmannen vuosisadan alussa)", (Kirkkohistoria 1. Hjalmar Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 49).
Kastetapa
Raamatun esimerkkien mukaan kaste toimitettiin upottamalla, ja tätä merkitsee kreikankielinen kastetta tarkoittava sana 'baptizo'. Upotuskaste oli käytössä myös sylilapsiakin kastettaessa aina 1400-luvulle saakka, jolloin se oli virallisena kastetapana myös Rooman kirkossa. Vihmonnat ja valelukasteet ovat tulleet varsinaisesti käyttöön vasta sen jälkeen.
Kreikkalaiskatolinen kirkko ja eräät itämaiset kirkot ovat käyttäneet aivan viime aikoihin saakka virallisesti upotuskastetta. "...kristillinen kaste perustavana tekijänä kristittyjen yhteydelle... se toimitettiin tavallisesti upottamalla kastettava kolme kertaa juoksevaan veteen...", (Kirkkohistoria 1. Hjalmar Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 75).
http://www.uskonet.fi/artikkelit/154/kr ... n_historia
ja olen nähnyt Jeesuksen ja muutaman kerran unessakin ja näyssä, mutta niitä en anna pois. Jeesus lupasi että me teemme samoja ihmeitä kuin hän teki ja suurempiakin, siis valtava lupaus... pahoittelen ja pyydän anteeksi Manna, etten ole tässä asiassa samaa mieltä. Norolampi kyllä osaa puhua ja osaa Raamatun jne. jne. mutta.... valitan, en halua kuitenkaan pahoittaa sinun mieltäsi, sillä tämä ei ole henkilökohtaista, ymmärtänet.... 
Netmissionissa tuota raamatunkohtaa on käsitelty 44 sivun verran kun Patrick tuon asian nosti esille joskus aikoinaan videossaan:
Kyllä Kastaja kuuluu tähän aiheeseen. Hän neuvoo arkielämän asioissa 
