Elävä ja voimallinen
"Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili."
Hepr. 4:12-13 [kr92] [kr38]
Tämän kertaisen tekstimme raamatunpaikan ensimmäistä virkettä kuulee monesti hoettavan kuin jotain poliittista slogania: "Jumalan sana on elävä ja väkevä". Ikävä kyllä tuo teksti on kulunut ihmisten mielissä ja korvissa aina siinä määrin, että läheskään kaikki eivät enää innostu siitä niin kuin heidän olisi syytä. Asiayhteydestä irrotettuna tuo lause - tai edes koko kahden jakeen mittainen kappale – ei pääse loistamaan tavalla, jolla se on alunperin tarkoitettu loistavaksi Heprealaiskirjeessä.
Se, että jostain raamatunkohdasta ylipäätään muodostuu iskulause, kertoo toki paljon asian tärkeydestä. Se, että ajatusta toistetaan kuin mantraa johtuu yksinkertaisesti siitä, että monet kokevat ajatuksen tärkeäksi ja tahtovat mahdollisimman monen muunkin sisäistävän sen. Mutta jos ajatus on irrallaan tarkoituksesta, jää oleellisin sanoma kovin helposti kuulijalta saavuttamatta.
Onkin sinänsä harmi, että iskulauseet ja keskeiset oivallukset ajan myötä kadottavat osan merkityksestään ja näin terävimmän teränsä, koska niitä hoetaan totuuksina sen kummemmin ajattelematta tai selittämättä. Yritetään tällä kerralla kuitenkin katkaista tämä kielteinen kehitys ainakin tämän yhden siteeratun raamatunkohdan osalta. Eli pysähdytään hetkeksi pohtimaan tekstimme 'iskulauseen' koko merkitystä ja ammennetaan siitä ravintoa henkilökohtaiseen uskonelämäämme.
Lupaus levosta täyttyy vasta Kristuksessa
Tekstimme jakeiden ymmärtäminen edellyttää erityisesti sitä edeltävän jakson ymmärtämistä, koska jakeet kytkeytyvät kiinteästi niissä käsiteltyyn aiheeseen. Katsotaanpa lyhyesti, mistä tässä jaksossa on kyse.
Heprealaiskirjeen ensimmäisessä pääjaksossa (Hepr. 1:5-7:28) kirjoittajan tarkoitus on vedota etupäässä juutalaisiin uskoviin, jotta he ymmärtäisivät Kristuksen ylivertaisuuden ja arvon Vanhan testamentin uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten enkeleihin (Hepr. 1:5-2:18), Moosekseen (Hepr. 3:1-4:13) ja pappisjärjestelmään (Hepr. 4:14-7:28) nähden.
Lukutekstin jakeet päättävät pääjakson toisen osuuden, jossa siis kirjoittaja vertaa Kristuksen ylivertaisuutta Moosekseen nähden, joka on juutalaiskansan korkeimmaksi arvostama kansanjohtaja ja profeetta.
Moosesta käsittelevän jakson viimeinen argumentti liittyy Mooseksen liiton merkiksi annettuun sapatin lepoon, jonka juutalaiset arvostavat liiton käskyistä erityisen korkealle. Kirjoittajan ajatus on näyttää lukijalle, kuinka edes kansan arvostetuin profeetta ei koskaan pystynyt viemään Israelia luvattuun sapatinlepoon, vaan vasta Kristus teki sen, kun hän ristillä valmisti tien omilleen liiton merkiksi annetun liittolupauksen siunaukseen.
Jakson loppuosassa kirjoittaja (Hepr. 4:1-13) perustelee, kuinka vain Herralle uskolliset pääsevät lopulta osalliseksi luvatusta sapatinlevosta. Lupaus on annettu kaikille, mutta vain he, jotka ottavat sen vastaan, ovat siitä osalliset. Yksikään juutalainen tai pakana ei tule nauttimaan liittolupauksen siunauksesta muutoin kuin uskon kautta. Kukaan ei siihen yllä ansioidensa tai syntyperänsä perusteella. Kirjoittaja osoittaa Vanhan testamentin kirjoituksiin vedoten, ettei Israel kansana koskaan päässyt lunastamaan liiton lupauksen siunausta uppiniskaisuuden ja epäuskon tähden, koska lupaus oli annettu vain uskollisille (Hepr. 4:2, 3b-8).
Jumalan antama lupaus sapatinlevosta oli voimassa (2. Moos. 2:2), mutta Israel ei sitä pystynyt itselleen lunastamaan erämaassa Mooseksen aikana, kuten kirjoittaja perustelee psalmia lainaten (Ps. 95:11). Edelleen Israel ei saavuttanut lepoa vielä Joosuankaan aikana, vaikka hän johdatti kansan erämaasta luvattuun maahan. Joosuan johdolla kansa otti haltuunsa suuren osan luvattua maata, mutta edelleen he jäivät 'vajaaksi' Jumalan heille varaamasta siunauksesta epäuskonsa tähden. He eivät koskaan saavuttaneet sapatin levon siunausta luvatussa maassa, koska luvatun maan valloitus ei koskaan tullut valmiiksi (Jos. 13:1-2).
Jos näet Jumalan lupaus olisi täyttynyt Joosuan tai myöhemmin tuomarien aikaan, ei kuningas Daavid ei olisi enää 350 vuotta myöhemmin psalmissaan kehottanut kansaa edelleen tarttumaan heille annettuun liittolupaukseen (Hepr. 4:7-8; Ps. 95:7-8). Tästä seurasi, että lupaus odotti täyttymistään Daavidin aikaan ja siitä vielä kauan eteenpäin, koska Israel ei sitä missään vaiheessa lunastanut. Jumalan kansan sapatti siis odotti edelleen täyttymistään (Hepr. 4:9-10). Mooses ja Joosua – Israelin kansan suuret profeetat eivät olleet kansaa koskaan kyenneet siihen johdattamaan.
Lupaus oli täten edelleen voimassa, ja se odotti heitä, jotka ovat kuuliaiset Kristukselle, joka on sapatin Herra (Luuk. 6:5). Vasta Kristus täytti sapatin siunauksen tulemalla itse sapatin Herraksi ja lunastamalla ihmiskunnan itselleen. Tällöin Kristuksessa on annettu se lepo, jonka Jumala aikojen alussa oli uskollisille luvannut, ja johon Israelin historian suurimmat johtajat ja profeetat eivät kyenneet kansaa johtamaan. Liiton siunaus ja lepo olivat Kristuksessa tulleet kaikkien saataville.
Levon lupauksesta Jumalan sanaan
Koska siis lupaus levosta on edelleen voimassa ja se on annettu Herralle kuuliaisille Kristuksessa, kehottaa kirjoittaja lukijoita tavoittelemaan heille luvattua lepoa: "Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon" (Hepr. 4:11). Oli sentään kyse siunauksesta, johon Israel oli kymmenien sukupolvien ajan tähdännyt sitä ihmisvoimin koskaan saavuttamatta. Nyt tuo siunaus oli annettu Kristuksessa hänen omilleen – Jumalan valitulle seurakunnalle.
Kirjoittaja ei tarkoita "pyrkimisellä" meidän tekojamme levon saavuttamiseksi, vaan hän painottaa sitä, kuinka haluttu tuo lepo on Jumalan kansalle aina ollut. Kyse on Jumalan lahjasta, jonka Herran omat saavat vastaanottaa uskon kautta Kristuksessa, mutta kyse ei ole vähäisestä lahjasta, vaan jostain minkä eteen kannatta jopa ahkeroida.
Ehkä vielä mietit, että mitä tuo "pyrkiminen" ja "ahkeroiminen" (KR1933/38) loppujen lopuksi tarkoittavat, kun levon lupaus kuitenkin on lahja. Uskon olemus ei ole ensisijaisesti tekemistä, vaan uskollisuutta ja kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Minkä vuoksi kirjoittaja siis kehottaa meitä pyrkimään "kaikin voimin tuohon lepoon"?
Jos ei usko ei ole tekoja, vaan uskollisuutta Jumalalle ja hänen tahdolleen, miksi kirjoittaja kehottaa pyrkimään? - Pyrkimistä ei tule käsittää väärin ansaitsemiseksi, vaan se on ojentautumisesta vastaanottamaan se mitä on luvattu. Jumala on luvannut liitonlupauksena omilleen levon, joka on annettu meille Kristuksessa. On yksinkertaisesti kyse lupauksesta ja siunauksesta. Jos tuo siunaus on annettu meille Kristuksessa, miksemme "ahkeroisi" säilyttääksemme sen? Eli kukapa ei tavoittelisi palkintoa parhaansa mukaan, jos hän tietää palkinnon olevan vaivan arvoinen?
Tekstissä käsitelty lepo on Jumalan lahja; se on hänen antamansa lupaus heille, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja syy, miksi meidän on "pyrkiminen" ja "ahkeroiminen" päästäksemme tuohon lepoon kerrotaan kahdessa jakson päättävässä jakeessa.
Nimittäin alkukielen lauserakenteen mukaan kirjoittaja antaa juuri tämän kertaisen tekstimme kaksi jaetta (Hepr. 4:12-13) perusteluksi kehotukselle "pyrkiä kaikin voimin tuohon lepoon". Vanhemmassa vuoden 1933/38 kirkkoraamatussa syitä selittävä kappale alkaakin sanoilla "Sillä Jumalan sana on...".
Jakson päättävät kaksi jaetta eivät siis ole irralliset asiayhteydestä, vaan päinvastoin ne selittävät, miksi meidän on syytä pyrkiä "kaikin voimin tuohon lepoon". Ne siis selittävät tekstissä annetun kehotuksen tärkeyttä ja merkitystä. Jakeet eivät puhu Jumalan sanan elävyydestä ja väkevyydestä vain lämpimikseen, vaan asiayhteyden perusteella ne osoittavat meille, miksi Jumalan antama levon lupaus on merkittävä kannaltamme.
Jumalan sana on...
Kreikankielisessä tekstissä esiintyvä 'logos' eli 'sana' ei tässä yhteydessä viittaa Johanneksen teologiasta tuttuun 'logos' -käsitteeseen Kristuksesta inkarnoituneena Sanana, vaan kirjoittaja viittaa sillä yksiselitteisesti 'kirjoituksiin' (=Raamattu) eli Jumalan verbaaliseen ilmoitukseen ihmisille.
Tekstissä Jumalan sanan arvoa kuvaa se, että se on "elävä ja väkevä {voimallinen, KR1933/38}". Jumalan sana poikkeaa täten ihmisen sanasta siinä missä ihminen poikkeaa Jumalasta. Sanan voimaa ja mahdollisuuksia rajoittaa aina sen sanonut persoona. Jos tuo persoona on ihminen, on sanojen mahtikin vain inhimillinen. Jos taas persoona on Jumala, on sanojen mahti sanojansa mittainen eli Jumalallinen.
Jumalan sana on täten aina elävä, aina toimiva, ikuinen, totuudellinen, erehtymätön, absoluuttinen jne. Ihmisen sana on taas sanojansa luonnon mukaisesti rajallinen, aikaan sidottu, katoava, erehtyvä, ei absoluuttinen tosi, suhteellinen jne. Jumalan sana kantaa samoja ominaisuuksia kuin sen lähde eli Jumala. Tämän osoittaa kirjoittajan rinnastus tekstissämme: "Jumalalta ei voi salata mitään" ja "sana paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme". Siinä hän osoittaa kuinka Jumala näkee kaiken ja samalla tavalla hänen sanansa ovat hänen mittaisensa ja näin ollen kykenevät paljastamaan kaiken.
Meidän on syytä suhtautua Jumalan sanaan samalla kunnioituksella kuin suhtaudumme Jumalaan itseensä. Kun siis Luoja sanoo, mitä luodulla on siihen enää lisättävää tai pois otettavaa? - Ei mitään.
Sana ei ole ainoastaan absoluuttinen direktiivi, mahtisana tai säädös, vaan se on elävä sana. Ihmisen sana ei koskaan ole elävä siinä merkityksessä, mitä Jumalan sana on. Ihmisen sanat ovat melko kuolleita Jumalan sanan elävyyteen verrattuna. Nimittäin Jumalan sana on elävä. Se ei kerro pelkästään totuutta, vaan Jumalan sanan totuus "iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet". Toisin sanoen Jumalan sana tutkii olemuksemme perin pohjin. Jumala tuntee ja näkee meidät kokonaan aivan syvintä myöten. Kun hän sanoo meille jotain, emmekö tällöin voi hyvällä syyllä olettaa, että hän on huomioinut jokaisen solumme ja ajatuksemme liikkeen. Jumalassa ei ole epävarmuutta, eikä sitä ole myöskään hänen sanassaan.
Jumalan sanan erehtymättömyys pelottaa erehtyväistä ihmistä etenkin, kun hän kohtaa sen läpitunkevan elävän voiman. Ehkä juuri tästä syystä luonnollinen, eli langennut, ihminen tuntee olonsa kiusalliseksi kuullessaan Jumalan sanan; hän kokee itsensä alastomaksi ja pelokkaaksi Jumalan sanan edessä aivan niin kuin Adam ja Eeva aikanaan kokivat paratiisissa (1. Moos. 3:8-10). Kun he kuulivat Jumalan sanan, he kuulivat Jumalan itsensä. Ja kun he kuulivat Jumalan itsensä, he tiesivät olevansa voimattomat vastaamaan hänen sanoihinsa.
Sana ei siis ainoastaan tunne meitä perin pohjin, vaan sana ottaa kantaa jopa olemuksemme kätketyimpiin sopukoihin, koska "se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme.". Tässä 'paljastaa' sanalla käännetty alkukielen sana voidaan kääntää myös teonsanalla 'tuomita', kuten monet käännökset tekevätkin (vrt. NIV ja KR1933/38). Sana 'tuomita' on mielestäni aavistuksen osuvampi käännös. Sana tuomitsee, eli arvostelee ja puntaroi, oikeudenmukaisesti ajatuksemme sekä sydämen asenteen.
Sana tunkeutuu sinne, minne ei yksikään ihminen pääse katsomaan. Mutta sana aivan kuin Jumalakin kulkee lävitsemme nähden kaiken hyvän, mutta myös sen, mitä ehkä emme ikinä tahtoisi tuoda päivänvaloon. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä epämiellyttävää tunnetta, kun kuullessasi tai lukiessasi Jumalan koet sanan puhuttelevan syvimpiä tuntojasi. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Nimittäin Jumalan sana mittaa ja tuomitsee myös kaiken sen hyvän ja arvokkaan, mitä Jumala sinussa – rakkaassa lapsessaan näkee. Uskosta osattoman on syytä pelätä ja vapista Jumalan sanan edessä, mutta uskossa kuuliainen saa kuulla armon ja laupeuden äänen.
Levon lupauksessa vallitsee Jumalan sanan voima
Jos siis Jumalan sana on kaikkea tätä, mitä siitä edellä luimme, eikö se anna erityisen painoarvon myös Jumalan lupauksille hänen sananaan. Jumalan lupaukset eivät ole tyhjiä lupauksia. Ne eivät ole pelkästään totuudellisia, vaan ne ovat eläviä ja voimallisia. Jumalan lupaukset ilmaisevat hänen tahtonsa ihmistä kohtaan, minkä lisäksi niissä on myös voima sen tahdon toteuttamiseen.
Jos siis Jumala on luvannut viedä omansa 'sapatin lepoon', hän on sen myös tekevä. Eikä hän ole sitä vain tekevä, vaan hän on sen jo tehnyt. Jos kerran olet saanut lupauksen ikuisesta levosta Kristuksessa, omista se itsellesi. Se on sinulla jo nyt!
Kyse on vain lupaukseen tarttumisesta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja tahtoi tällä tavoin muistuttaa lukijoita siitä, että Herran antama lupaus ei ole vain voimassa, vaan se on myös elävä ja voimallinen. Mitä Herra on luvannut, se on paitsi totta ja tavoiteltavaa, siinä on myös hänen elävä voimansa. Lupaus ei tällöin perustu siihen, kuka sinä olet tai mitä sinä teet, vaan lupauksen täyttymys ja voima on sen antajassa.
Ihmisen lupaukset sisältävät aina hänen luontonsa tavoin epävarmuutta ja ehtoja, mutta Jumalan lupaus on hänen itsensä kaltainen; se on voimallinen ja elävä. Kun siis Herra lupaa levon omilleen, hän ei luota sen toteutumista inhimillisten keinojen ja kykyjen varaan, vaan hän itse on lupauksensa voima ja vakuus. Tästä syystä Jumala täytti Pojassaan Kristuksessa lupauksen todellisesta levosta – ikuisesta sapatinpäivästä. Kuka siis ottaa vastaan Jumalan Pojan – ottaa vastaan myös ikuisen sapatinpäivän, todellisen levon. Ja se on tässä ja nyt!
Ja muista myös...
Haluan tämän pienen analyysin vahvistan uskoasi paitsi Jumalan lepoon tähtäävän pelastuslupauksen voimaan, myös kaikkien muiden Jumalan lupausten voimaan. On kyse mistä tahansa Jumalan lupauksesta, hänen sanansa on elävä ja voimallinen. Minkä Jumala on luvannut, sen hän pitää ja se myös tapahtuu jo hänen sanansa luonteen perusteella.
Lupausten ohella tahdon vielä muistuttaa sinua myös Jumalan sanan auktoriteetista, joka sekin perustuu hänen olemukseensa. Hänen sanansa on absoluuttinen totuus. Jumalan sana tuntee sinut perin pohjin; se ei vain tunne ja tiedä, vaan myös puhuttelee, tuomitsee ja tällä tavoin vaikuttaa sinuun. Ethän siis kiellä Jumalan sanan voimaa, vaan anna sen vaikuttaa. Ota Jumalan sana vastaan hänen sananaan.
Kun siis kuulet Jumalan sanan puhuvan sydämellesi, ehkä joskus jopa kiusallisista asioista, tai osoittavan elämässäsi synnin, on aika ojentautua kuuliaisesti uskon mukaan sanan edessä, koska Jumalan sana ei ole inhimillinen ja heikko, vaan se on Jumalan voimallinen sana. Kun Jumala puhuu sinulle sanansa välityksellä vastaa hänelle sydämestäsi, kuten Samuel: "Herra, palvelijasi kuulee" (1. Sam. 3:9-10). Älä aseta hänelle ehtoja – älä vähennä Jumalan sanan voimaa lisäämällä siihen inhimillistä heikkoutta, vaan ojentaudu sen varaan ja huomaa, miten Jumalan sana on "elävä ja voimallinen" muuttamaan sinunkin elämäsi.
Sanan mahti muistuttaa sinua ja minua ennen kaikkea pelastuksen perustasta, joka on Jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Pelastus Jumalan lupauksena on sekin "elävä ja voimallinen". Se ei ole vain tienviitta tai epämääräinen lupaus jostain paremmasta, vaan se Jumalan lupaus, jossa on Jumalan voima. Jumalan sana, joka läpivalaisee syntisen ihmisen – hänen kapinallisen olemuksensa, on voimallinen muuttamaan syntisen ja kelvottoman vanhurskaaksi ja kelpaavaksi.
Jumala ei tahdo vain tarjota neuvoja ihmiselle, kuinka hän löytää tien pelastukseen, vaan Jumala tekee sen itse, jos ihminen vain antaa hänelle luvan. Jumalan sana on elävä ja voimallinen pelastamaan sinut. Aamen.