Aamen
Se missä itsellä vielä opittavaa, toki varmaan monessa muussakin asiassa, mutta erityisesti Jumalan aikataulun ymmärtämisessä. Sitä ei aina muista, ettei ole ainoa ihminen maailmassa ja pyytäessämme uusia tilaisuuksia ja asioiden muuttumista, emme aina muista ja ymmärrä, että asiat vie aikaa.
Jumalan aikataulu ei ole sama kuin meidän omamme.
Jos ajattelemme vaikkapa, että Jumala tekisi dominopalikoista 2 kilometriä pitkän radan siten, että me itse olemme tuossa palikka jonossa viimeisenä.
Kun rukoilemme esimerkiksi uutta hengellistä työtä, Jumala kuulee kyllä rukouksemme, vaikka mitään ei hetkeen tapahtuisikaan.
Ensimmäisen dominopalikan pitää ensin Jumalan toimesta kaatua, jotta dominoefekti voi jatkua.
Reaali elämässä saattaa tarkoittaa jonkun toisen ihmisen vaihtamista toiseen työhön ja jonkun toisen jäädessä pois jne jne. edeltämme, ennenkuin meidän asiamme voi tapahtua.
Joskus tuleekin muuttuja matkaan ja joku palikka jää jonossa kaatumatta. Silloin tarvitaan korjaustoimenpiteitä ja palikan korvaamista tai siirtämistä.
Joskus vika onkin siinä, että meidän takanamme ollut palikka on kaatunut jo aikaa sitten, mutta se ei osutkaan meihin? Miksi? Enkö minä kelpaakaan? Miksi minä en saanut tilaisuutta?
Toisinaan syynä on se, että emme ole valmiita, vaikka luulemmekin niin. Meidän pitää kasvaa, ottaa askeleita ennen seuraavaa etappia.
Tai sitten saatamme ollakin valmiita, aikakin on oikea, mutta palikka jonossa ei olekaan edessämme vielä yhtään mitään. Työ on vielä kesken.
Meidän pitää odottaa, että aika on oikea.
Tätä ihmismieli harvoin Jumalan edessä muistaa, oli asia mikä hyvänsä. Saatamme turhautua kuukausi ja vuosikaupalla rukoiltuamme terveytemme tai jonkin muun puolesta saamatta vastausta. Miksi minä en saa rukousvastausta? Miksi mikään ei muutu?
Me olemme kuitenkin kaikki samanarvoisia Jumalan dominopalikka jonossa. Jokainen on yhtä arvokas, oli millä paikalla tai järjestysnumerolla tahansa. Jumalalle vähäisin on suurin ja tämä on hyvä muistaa, kun ryvemme pohjalla, josta emme meinaa tietä löytää pois.
Itselle vei tähän ikään asti oppia, että me kaikki ihmiset olemme vain ihmisiä. Niin julkkikset, muslimit, rikkaat ja kuten uskovatkin. Pelkkiä ihmisiä. Me emme muutu paremmiksi ihmisiksi tultuamme uskoon (pois lukien käyttäytyminen jossain määrin). Me olemme samoja ihmisiä, kuin ennenkin, omine virheinemme ja heikkouksinemme.
Oikeastaan, emme ole Jumalan edessä edes aikuisia. Olemme kaikki lapsia. Keskenkasvuisia, malttamattomia ja virheellisiä. Aivan kuten pieni lapsi ei jaksaisi odottaa joulua tai lomaretkeä, emme mekään Jumalan vastauksia.
Aivan kuten lapsetkin tarvitsevat jatkuvaa rakkautta, huolenpitoa ja opetusta joskus jopa toruja - niin me uskovatkin.
Miksi, oi miksi ei vieläkään? Teinkö jotain väärin? Ehkä olen mokannut ja siksi Jumala ei vastaa? Miksi minä en ole niin pitkällä kuin muut? Miksi minä en ole niin hyvä ja yhtä paljon muuttunut kuin muut?
Isän rakkaus on kuitenkin mittaamaton ja rajaton. Kuten kärsivällisyyskin. Meille ei anneta vaikeuksia, erämaa-aikoja ja muita haastavia tilanteita sen takia, että Jumala haluaisi meidän kärsivän syyttä.
Vaikeudet kasvattavat, koulivat ja valmistavat meitä seuraaviin haasteisiin. Ne tekevät meistä parempia ihmisiä. Armollisempia, enemmän Jumalaan luottavia ja palavampia.
Toiset sanovat että Jumala antaa vain vahvimmille sotureilleen raskaimmat taakat, mutta totuus taitaa olla se, että me kaikki kuljemme jonkilaisen henkisen helvetin läpi uskonmatkallamme. Tämä on kuitenkin Jumalalta mitä suurinta rakkautta meitä kohtaan. Älä käsitä väärin. Paavali kirjoitti filippiläiskirjeen vankilassa kahleissa ollessaan. Kuinka kauniisti hän kirjoittikaan Herrastaan ja kärsimyksistään. Hän ylisti Jumalaa.
Tätäkö meiltä uskovilta vaaditaan?
Mutta kun me itse käymme vaikeuksia läpi ja saamme niissä avun Jumalalta, me pystymme samaistumaan Paavalin tunteisiin ja iloon. Maallisilla olosuhteilla ei ole mitään väliä, kunhan saamme olla Herran kanssa ja Hän on puolellamme. Minkä tahansa vaikeuden Jumala pystyy kääntämään meille siunaukseksi.
Aivan kuten hopeaa sulatetaan ja työstetään, niin meitäkin. Olemme matkalla Taivaan kotiin ja vaikka miten paljon me oppisimme ja kasvaisimme, valmiiksi emme tule ennen sitä, ei kukaan meistä.
Mutta kuten maallinen kouluelämä menee ala-asteen kautta lukioon, yliopistoon ja mahdollisesti osalla opettamaan muita, niin meidän uskovienkin.
Kuten viljelijä ei siemeniäkään kylvä taimelle ja sitten lyö hanskoja tiskiin, ei Jumalakaan luovuta meidän kanssamme, eikä halua, että meidän kasvumme pysähtyy taimivaiheeseen. Hän haluaa nähdä, että kasvamme jatkuu, tulee täyteen mittaan, tulemme nupulle ja mahdollisesti tuotamme siementä, jotta kasvu jatkuisi.
Isä haluaa lastensa kasvavan, oppivan uutta, joskus jopa hieman nöyrtymään ja olemaan sivussa, kunnes kasvusuunta löytyy jälleen ja suoristuu oikeaksi.
Laitoin viime kesänä herneenversoja ulos kasvamaan. Olen ihminen, jolla ei ole multasormea sitten yhtään, ei laisinkaan.
Yritin kuitenkin tehdä pohjatyöt hyvin, pitää alustan auringossa, mutta kosteana, suojata taimivarkailta ja ötököiltä.
Vaikka viidessä eri kukkalaatikossa oli eri olosuhteet, niin jokaisesta puski parin viikon päästä herneenversoja. Yksi laatikko homehtui, mutta sieltä silti kasvoi taimia, yhden laatikon maaperä oli paras ja tarkoin varjelluin, mutta sieltä nousi todella hitaasti, muita hitaammin, vain muutama taimi. Koko laatikosta!
Muut laatikot tulivat täyteen herneenversoja ja keskimmäiset niistä tulivat varreltaan todella paksuiksi ja vahvoiksi. Ne kasvoivat nopeasti myös muita pidemmiksi ja tuntuivat oikein huokuvan riemua siitä, että olivat pisimmät versot.
Riemuitsin siitä, että sain herneenversot menestymään ja tämän todetessani jouduin tosin myöntymään, että kyllähän se luonto ja Jumala itse hoiti kasvutyön ja ympäristön olosuhteet. Minä vain laitoin herneet kukkalaatikoihin.
Aivan kuten minulle herneenversot, on Jumalalle hänen taimenensa eli ihmislapset yhtä rakkaita.
Joidenkin kasvua saattaa Jumala joutua toppuuttelemaan, jonkun toisen kasvuympäristön vaihtamaan, jonkun toisen hitaampaa kasvua jäädä varjelemaan ja jonkun taudin saaneen taimen olosuhteita muuttamaan, jotta parantuminen tapahtuisi luonnollisesti.
Aivan kuten taimet puskiessaan mullasta päivänvaloon itsensä, ne luottavat että ne pärjäävät ja kasvavat. Ne eivät tiedä onko maaperä ja ympäristö heille sopiva, paistaako aurinko riittävästi ja saako vettä tarpeeksi. Mutta ne eivät mieti sitä kasvaessaan.
Kuten me Jumalankin taimet, meidän on opittava kasvamaan luottaen, että tuki ja turvamme Jumala pitää meistä huolen. Uskottava, että Kristus on meidän jokaisen oma lannoittaja, tukija sekä valon ja veden lähde.
Jumala ja Jeesus huolehtivat, vaikka me välillä olemmekin tuuliajolla. He kasvattavat ja rakastavat meitä siten, että meistä jokainen seisoisi varmana, lujana taimena, mutta ovat paikalla jos kasvuun tai maassa pärjäämiseen tarvitsee apuja ja tukea.
Isän rakkaat taimet - niitä me olemme kaikki. Älä siis murehdi olosuhteitasi tai kasvuvauhtiasi.
Sinä olet Isälle rakas, Hän haluaa parastasi ja Jeesus, ihana rakas Kristus, meidän syntiemme sovittaja on jo edeltä valmistanut jokaisen meidän polun Isän luokse. Meidän tarvitsee vain kasvaa, omaan tahtiimme ja kylpeä Isän rakkaudessa.
Olen aina ollut pessimisti ja ihminen, joka lannistuu vaikeuksien edessä. Ihminen joka löytää mustastakin vielä tummemman sävyn.
Pitkä aika sitten opettelin, että teen joka aamu (kiitos) rukouksen. Usein siinä on paljon muutakin mukana, mutta kiitos on joka kerta. Ei mikään ulkoa opeteltu rimpsu, vaan joka päivä omin sanoin jotain. Joskus kun on vaikeaa, niin tyydyn vaan itkemään ja kiittämään silti, että minulla on Jeesus ja Jumala, joille voin puhua, vaikka kaikki muu olisikin pielessä. Nyt kun katson aikaa taaksepäin huomaan, että tuo jokapäiväinen kiittäminen (toki toisinaan kiitosta tulee usemman kerran päivässä) on vahvistanut minua, pessimistiä suuresti. Minulla on joka päivä aihe, josta saan kiittää. Minä, karannut musta lammas olen saanut tulla jälleen Isän tykö. Kristus, jota ennen en edes tuntenut, pitää huolen, että tällä kertaa minä pysyn aitauksessa.
En tiedä olisinko näin pitkällä ilman tuota kiittämisen opettelua. Se on luonut varmuutta siihen, että vaikka olosuhteet olisivat mitkä, olen silti turvassa, koska olen uskossa.
Mitä enemmän me annamme, sitä enemmän me saamme. Jeesus on puolestamme kuollut ristillä, Hän janoaa että jaamme elämämme Hänelle kaikissa asioissa. Hän ei halua, että muistamme Häntä vain 5 minuuttia viikossa. Hän haluaa olla olkapäämme, suuntamerkkimme ja rakkautemme kohde. Jokapäiväinen elämänilo ja perustus