Juu samaa kaliiberia täällä Kotimatkailijan kanssa. Siihen on kasvatettu ettei apua pyydetä ja almuja anota.
Myöskin lapsuudessa saadut kokemukset omasta riittämättömyydestä ja vääränlaisuudesta ovat tehneet vielä sitkeämmin selkärankaan menttaliteetin, että pärjään ite ja tätä kompensoidakseen, sitä on oppinut täydellisyyden tavoittelijaksi, jotta edes jollekkin kelpaisi ja alitajuisesti sitä yrittää suorittaa 110%, koska jokin alintajunnnassa jatkusvasti sanoo, ettet riitä. Mutta tämähän on ihan täysin virheellistä ajattelua, jolla ajaa itsensä vaan burn outtiin.
Saadakseen ajokortin tai koulutuksen, ihmisen pitää opiskella. Saadakseen lapsia, ei vaadita mitään koulutusta. Ei edes tunnin priiffiä. Uskon itse, että tämän johdosta, erityisesti uskosta osattomat ihmiset (toki uskovatkin) kasvattavat omien traumojensa kyllästämiä ihmisiä. Me olemme sen tulosta, miten meidät on kasvatettu ja missä elinympäristössä olemme varttuneet.
Jumala onneksi työstää meitä pöydällään yksi ongelma kerrallaan, jos vain siihen suostumme.
Uskoisin myös, että avunpyytämisessä yksi vahva juuri syy on ihmisen ylpeys. Sama ylpeys mikä monella estää uskoontulon, estää nöyrtymisen sen suhteen että myöntäisi olevansa heikompi ja alentuisi pyytämään apua.
Vaikka tosiassa, nöyrtyminen on vihollisen valetta. Vahva ihminen on juuri se joka uskaltaa itkeä ja pyytää tarvitsevansa apua. Vahva ihminen on se, joka kestää virheellisyytensä ja puutteensa, mutta haluaa kasvaa ja muuttua.
Meidät on luotu tänne toinen toistemme avuksi, ja koska pitkään Suomenkin historia on ollut sitä, että puolin ja toisin on saanut jaella naapuri apua ja paistella yhteisiä pettuleipiä, on mielenkiintoista, missä vaiheessa tämä kulttuuri apua ei pyydetä muodostui?
Lapsia ei ole entisaikaan arvostettu muutoin kuin töiden jatkajana ja sodat toi meille traumatisoituneita sukupolven, jota usein oli kasvatettu pelkällä julmalla kurilla. Kun lapsi oppii siihen, ettei saa näkyä, kuulua tai ainakaan tarvita mitään, se kasvattaa selvitäkseen niin kovan kuoren ympärille, että sitä ei helpolla murreta. Lapsi oppii että tunteet, olemassa oleminen ja tarvitseminen on kiellettyjä, joten se oppii pärjäämään itse ja kokemaan että ympärillä olevat ihmiset epäluotettavia.
Tämä maa on ja on ollut tästä todisteena. Usein vaikeudet periytyvät ja "alempi yhteiskunta luokka" on täynnä lapsia, jotka 6 vuotiaana osaavat käydä itsenäisesti kaupassa, maksaa vanhempiensa laskut ja hoitaa pikkusisariaan. Lapsia, jotka saavat kaupantädit hymyilemään hakiessaan koiranruokaa, muka perheensä koiralleen, kun todellisuudessa lapset eivät uskalla kertoa, että ruoka menee pikkusisaruksille, koska muuta lapset eivät osaa valmistaa ja se on ainoa johon pullorahoilla kerätyt rahat riittävät, vanhempien juodessa valtion antamat rahat.
Meillä on paperilla hyvinvointi yhteiskunta, joka ei ole sitä mentaalisesti. Toki tuolloin, sodan jälkeen ole ollut samanlailla tietoakaan saatavilla kuten nykyään. Ja nykyään kun sitä on saatavilla, meillä on apua tarvitsevia moninkertaisesti enemmän kuin kykenemme hoitamaan tai edes kartoittamaan hoidon tarvetta.
Lähtipähän asian vierestä, mutta pääpointtina, se mitä itse olen aihetta opiskellut ymmärtääkseni omat ja vanhempieni traumat olen tullut tulokseen, että aika pitkälti kaikki johtuu lapsuudesta. Toki, aina on poikkeuksia jotka rikkovat säännön. Enkä tietenkään tiedä Jarmon vaimon tilannetta, joten kommentoin aihetta yleisesti.
Itselle erityisen vaikeaa on sekä avun pyytäminen, että sen vastaanottaminen. Erityisesti tutuilta ihmisiltä tuleva apu tai pyyteetön hyvyys saa hälytyskellot ja reseptorit kirkumaan, että mitä tuo ihminen haluaa minusta. Sillä on oltava joku syy taustalla, koska ei kukaan ole mukava ilman syytä
Onneksi tämänkin asian saa jättää Jeesukselle ja joku päivä sekin on voitettu. Kasvaminen Jeesuksen kanssa on jatkuvaa kipukoulua epämukavuusalueella, kun käsitellään ongelmia ja traumoja. Tämä kuitenkin kannattaa, koska ensisijaisesti se tuo meille itsellemme helpomman elämän ja sekundäärisesti myös lähimmäisillemme.