Osaatko pyytää ja ottaa vastaan apua

[-jarmo-]

Tämä ei ole yksinkertaista!
Minun vaimoni ei osannut ottaa, eikä pyytää apua. Hän ei sietänyt mitään riippuvuutta muista. Se oli minusta kauheaa, aivan kauheaa.

Minun mielstä sekä apu, että sen pyytäminen on erityisen Kristillisen tapa elää.

Mitä sinä ajattelet?

[Rakastettu]

Tätä oon tässä viimepäivinä miettiny. Uskaltaako pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Jotenkin on semmone ajatus että vaan Jumalalta saa pyytää ja ottaa apua vastaan mutta ei ihmisiltä. Mutta useinhan Jumala toimii ihmisten kautta niin en tiedä..
tai miksei Jumala paranna mua tai järjestä asioita niin ettei tarvis pyytää apua. Tuntuu että on jotenki huono uskova jos ei pärjää elämässä ilman muiden tukea.

[Tuija]

Minusta tähän sopii tuo tuomani päivän sana:
Jeesus sanoo: ”Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä” (Joh. 15:14). Samassa yhteydessä Jeesus kehottaa opetuslapsiaan rakastamaan toisiaan. Jumalan lapset muodostavat maan päällä Jumalan perheen, joka voidaan tuntea heidän keskinäisestä rakkaudestaan (Joh. 13:35).

35. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus."

Jumalan omina meillä tuemme toinen toistamme niillä resursseilla mitä meille on annettu. Jeesuksen Rakkaus meissä ja sydämessä kehoittaa meitä siihen.

[Kotimatkailija]

Olen luonteeltani jokseenkin samanlainen kuin vaimosi, en kuitenkaan äärimmäisyyteen asti.
Tiedän riippuvuuteni toisista, mutta en pysty hyväksymään sitä.

Lapsuudesta asti mottoni on ollut, että pitää pärjätä itsekseen.
Kun olin voimakkaassa etsikon ajassa ja tulemassa uskoon, kuulin sanat: Kyllä sinä pärjäät.
Tämä on varmaankin henkilökohtaista; olen introvertti erakko, niin se sopii minulle.

Osaan tietysti pyytää apua tosihädän tullen, vaikkakin se on noloa ja nöyryyttävää.

Meitä on moneen junaan.
Kokemukset muovaavat meitä. Riippumattomuus ei välttämättä tarkoita, ettei vaimosi
rakastanut sinua. Voisitko laajentaa ymmärrystäsi niin, ettet pitäisi sitä ominaisuutta aivan kauheana?

[Sanna]

Juu samaa kaliiberia täällä Kotimatkailijan kanssa. Siihen on kasvatettu ettei apua pyydetä ja almuja anota.

Myöskin lapsuudessa saadut kokemukset omasta riittämättömyydestä ja vääränlaisuudesta ovat tehneet vielä sitkeämmin selkärankaan menttaliteetin, että pärjään ite ja tätä kompensoidakseen, sitä on oppinut täydellisyyden tavoittelijaksi, jotta edes jollekkin kelpaisi ja alitajuisesti sitä yrittää suorittaa 110%, koska jokin alintajunnnassa jatkusvasti sanoo, ettet riitä. Mutta tämähän on ihan täysin virheellistä ajattelua, jolla ajaa itsensä vaan burn outtiin.

Saadakseen ajokortin tai koulutuksen, ihmisen pitää opiskella. Saadakseen lapsia, ei vaadita mitään koulutusta. Ei edes tunnin priiffiä. Uskon itse, että tämän johdosta, erityisesti uskosta osattomat ihmiset (toki uskovatkin) kasvattavat omien traumojensa kyllästämiä ihmisiä. Me olemme sen tulosta, miten meidät on kasvatettu ja missä elinympäristössä olemme varttuneet.

Jumala onneksi työstää meitä pöydällään yksi ongelma kerrallaan, jos vain siihen suostumme.

Uskoisin myös, että avunpyytämisessä yksi vahva juuri syy on ihmisen ylpeys. Sama ylpeys mikä monella estää uskoontulon, estää nöyrtymisen sen suhteen että myöntäisi olevansa heikompi ja alentuisi pyytämään apua.

Vaikka tosiassa, nöyrtyminen on vihollisen valetta. Vahva ihminen on juuri se joka uskaltaa itkeä ja pyytää tarvitsevansa apua. Vahva ihminen on se, joka kestää virheellisyytensä ja puutteensa, mutta haluaa kasvaa ja muuttua.

Meidät on luotu tänne toinen toistemme avuksi, ja koska pitkään Suomenkin historia on ollut sitä, että puolin ja toisin on saanut jaella naapuri apua ja paistella yhteisiä pettuleipiä, on mielenkiintoista, missä vaiheessa tämä kulttuuri apua ei pyydetä muodostui?

Lapsia ei ole entisaikaan arvostettu muutoin kuin töiden jatkajana ja sodat toi meille traumatisoituneita sukupolven, jota usein oli kasvatettu pelkällä julmalla kurilla. Kun lapsi oppii siihen, ettei saa näkyä, kuulua tai ainakaan tarvita mitään, se kasvattaa selvitäkseen niin kovan kuoren ympärille, että sitä ei helpolla murreta. Lapsi oppii että tunteet, olemassa oleminen ja tarvitseminen on kiellettyjä, joten se oppii pärjäämään itse ja kokemaan että ympärillä olevat ihmiset epäluotettavia.

Tämä maa on ja on ollut tästä todisteena. Usein vaikeudet periytyvät ja "alempi yhteiskunta luokka" on täynnä lapsia, jotka 6 vuotiaana osaavat käydä itsenäisesti kaupassa, maksaa vanhempiensa laskut ja hoitaa pikkusisariaan. Lapsia, jotka saavat kaupantädit hymyilemään hakiessaan koiranruokaa, muka perheensä koiralleen, kun todellisuudessa lapset eivät uskalla kertoa, että ruoka menee pikkusisaruksille, koska muuta lapset eivät osaa valmistaa ja se on ainoa johon pullorahoilla kerätyt rahat riittävät, vanhempien juodessa valtion antamat rahat.

Meillä on paperilla hyvinvointi yhteiskunta, joka ei ole sitä mentaalisesti. Toki tuolloin, sodan jälkeen ole ollut samanlailla tietoakaan saatavilla kuten nykyään. Ja nykyään kun sitä on saatavilla, meillä on apua tarvitsevia moninkertaisesti enemmän kuin kykenemme hoitamaan tai edes kartoittamaan hoidon tarvetta.


Lähtipähän asian vierestä, mutta pääpointtina, se mitä itse olen aihetta opiskellut ymmärtääkseni omat ja vanhempieni traumat olen tullut tulokseen, että aika pitkälti kaikki johtuu lapsuudesta. Toki, aina on poikkeuksia jotka rikkovat säännön. Enkä tietenkään tiedä Jarmon vaimon tilannetta, joten kommentoin aihetta yleisesti.

Itselle erityisen vaikeaa on sekä avun pyytäminen, että sen vastaanottaminen. Erityisesti tutuilta ihmisiltä tuleva apu tai pyyteetön hyvyys saa hälytyskellot ja reseptorit kirkumaan, että mitä tuo ihminen haluaa minusta. Sillä on oltava joku syy taustalla, koska ei kukaan ole mukava ilman syytä

Onneksi tämänkin asian saa jättää Jeesukselle ja joku päivä sekin on voitettu. Kasvaminen Jeesuksen kanssa on jatkuvaa kipukoulua epämukavuusalueella, kun käsitellään ongelmia ja traumoja. Tämä kuitenkin kannattaa, koska ensisijaisesti se tuo meille itsellemme helpomman elämän ja sekundäärisesti myös lähimmäisillemme.

[Angelicus]

Isämme taivaassa antaa meidän kohdata juuri nämä tietyt ihmiset täällä maan päällä, että me molemminpuolisesti kasvaisimme ihmisinä näiden kohtaamisten kautta. Juurikin aivan hiljattain pyysin eräässä asiassa rukousapua ihmiseltä, jota aikaisemmin vieroksuin. Ihmettelin vaan jälkeenpäin, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Eikä siinä vielä kaikki, siihen rukoukseen tuli hetimiten vastaus! Kyllä on kovin sitkeässä ihmisellä jotkut mielikuvat toisista, sellaista opin siitä keissistä. Ja myös, että hätä ei lue lakia. Mikä milloinkin on sitten se laki, sitä sopii miettiä.

[Kotimatkailija]

Sanna:
"Lapsi oppii että tunteet, olemassa oleminen ja tarvitseminen on kiellettyjä, joten se oppii pärjäämään itse ja kokemaan että ympärillä olevat ihmiset epäluotettavia."

Angelicus:
"Juurikin aivan hiljattain pyysin eräässä asiassa rukousapua ihmiseltä, jota aikaisemmin vieroksuin. Ihmettelin vaan jälkeenpäin, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Eikä siinä vielä kaikki, siihen rukoukseen tuli hetimiten vastaus!"

- - -

Sannalta lainattu on kohdaltani totta kotipihasta ja alakoulusta. "Kaverit" muun muassa juorusivat ja puhuivat minusta pahaa. Sieltä jäi selkärankaan, että kehenkään ei voi luottaa.

Ancelicus jakoi hyvän oppitunnin aiheeseen. Pyydä seurakunnassa esirukousta siltä, josta pidät vähiten, ja katso mitä tapahtuu. Tästä saattaa seurata odottamatta hyvä ystävyys.

- - -

Vuodet ovat lisänneet sävyjä mustavalkoisuuteeni, ja toleranssini on nykyään vähemmän haavoittuva. Ikä tuo ymmärrystä. Silti tietty varovaisuus on yhä seurana. Näillä mennään elämän loppuun asti.