Henkilökohtaisia todistuksia [teksti muodossa]
Lähetetty: 07 Helmi 2024, 14:25
Aimo Seppäsen todistus 8.9.2021
Omakohtainen todistus
En tiedä miten aloittaisin tämän kirjoituksen, jotenkin tuntuu niin tyhjältä sisälläni. Mutta ehkä on parasta kirjoittaa vain omasta elämästäni, jota olen saanut elää jo yli 72 vuotta.
Lapsuuteni koti oli uskova koti, joten sain jo pienenä poikana oppia sen, että Jumala on. Ja että Jumala rakastaa meitä! Isäni kanssa luettiin raamattua usein. Siis uskon pohja luotiin sisimpääni jo lapsena. Siitä olen kiitollinen vanhemmilleni.
Joh 3:16 tuli tutuksi raamatun kohdaksi:”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Kuitenkin, nuoruuteni päivinä se alkoi unohtua. Maailma veti puoleensa! Elin samoin kuin kaikilla muillakin samanikäisillä kavereilla, Jumala ei ollut enää se kaikista tärkein asia. Siitä huolimatta - kun tuli niitä "harmaita päiviä"- muistui mieleeni rukoukset joita kotonani rukoiltiin. Niinpä hyvin nopeasti käteni menivät ristiin ja rukoilin.
Muistan, miten se helpotti oloani!
Talvi-iltoina kun tulin kotiin, joskus aika myöhäänkin, ajattelin mielessäni, “jokohan isä ja äiti nukkuu?” Mutta kun näin kodissani valot, tulvahti ilo sydämessäni - "minua odotetaan". Siinä hetkessä muistui mieleeni raamatun kertomus tuhlaajapojasta - samaistin itseni häneen. Kodin ilmapiiri oli hyvä, isä ja äiti hyvin rakkaita! Ja se tuntui hyvin turvalliselta.
Olen ajatellut tämän ajan lapsia, onko heillä turvallinen koti - täynnä isän ja äidin huolenpitoa ja rakkautta? Mutta miten usein saa kuulla, kuinka tämän ajan lapset saavat elää vailla kodin turvaa, ehkä vailla isän ja äidin rakkautta ja huolenpitoa? Ehkä on alkoholismia, riitaisaa ilmapiiriä yms. mitä kodeissa voi olla? Olen rukoillut (ehkä kuitenkin liian vähän?) tämän ajan perheiden puolesta, että Jumalan Armo ilmestyisi heidän elämäänsä!
Äidin ja isän kuolema perättäisinä vuosina oli minulle raskasta aikaa. Äitini viimeiset tunnit sairaalassa olivat ehkä hänelle raskaita. Minä olin jäänyt työpaikalle asuntoautoon viikonlopuksi, illalla menin tanssipaikalle. Siellä kahviossa istuessani eräs minulle tuntematon mies tuli luokseni ja sanoi; "mitä sinä täällä teet?”. Se sattui sydämeeni.
Niinpä lähdin sieltä pois. Olen ajatellut, että Jumala puhui minulle tämän miehen kautta!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, ajoin autolla kotiini. Siellä isä odotti minua, että pääsisimme katsomaan äitiä sairaalaan. Isäni kutsuttiin lääkärin huoneeseen. Sieltä tultuaan hän sanoi - "äiti on kuollut". Tästä olin hyvin järkyttynyt.
***
Vuosia oli kulunut, olin jo aikuinen ja itse perheen isä. Meillä oli esikoinen, pieni poika, joka oli silloin ehkä 5kk vanha (nyt hän on jo yli 44v.). Silloin Jumala puhui minulle.
Olin juuri tullut työstä kotiin ja aterian jälkeen, etsin tupakkaa suuhuni, siinä hetkessä sisälläni sanottiin sanat, aivan selvällä suomen kielellä; “Jos et nyt lopeta tupakanpolttoa, et näe lastasi aikuisena.” Tuo ääni oli niin vakuuttava, että heitin tupakat heti pois, enkä ole sen jälkeen aloittanut uudelleen!
Kuitenkin tuokin Jumalan puhuttelu alkoi unohtua. Muut asiat olivat mielessä. Toki, tupakat pysyivät pois elämästäni. Aikaa kului ja perhe lisääntyi, mutta Jumala ei unohtanut! Hän muistutti aika ajoin. Kunnes sitten tuli tämä sairaus, "servikaalinen dystonia", joka tavallaan pysäytti minut, ja ehkä myös koko perheeni? Jouduin käymään lääkäreissä - erilaisissa kokeissa ja kuntoutuksissa vuosittain.
Jälleen kerran olin lähdössä kuntoutukseen, hyvin apealla mielellä. Vaimoni kanssa meillä oli ollut erimielisyyksiä. Hän sanoikin lähtiessäni; "kun tulet sieltä, erotaan!" Hän ei jaksanut minun kanssani.
Näissä mietteissä ajoin autoni kuntokeskuksen parkkipaikalle ja menin sisään ilmoittautumaan. Sain huoneen 112. Menin huoneeseen ja mietin, miten tästä eteenpäin? En oikeastaan nähnyt mitään hyvää edessäni! Vasta jälkeenpäin ymmärsin tuon huoneen numeron: 112, siis hätänumero. Jumalalla on huumorintajua, mutta Hän tunsi myös sydämeni hädän!
Ilta kului, menin kuitenkin vielä aulaan, kuluttamaan aikaa. Silloin luokseni saapui mies, joka ensi sanoikseen kysyi, uskonko Jeesukseen? Sanoin, että enpä taida! Hän ei kuitenkaan alkanut evankelioimaan minua, vaan antoi kirjan ja sanoi “lue tämä kirja.” Se kirja oli "Yksi Ainoa Elämä". Luin tuon kirjan melkein yhteen menoon. Minulle alkoi valjeta oman elämän tuska ja puutteellisuus. Muistin miten lapsuudessani isäni kanssa olin lukenut raamattua ja myöskin uskonut Jumalaan! Sen yön aikana, aivan hiljaa sanoin Jumalalle: Ota minun elämäni, minä en osaa elää! Ohjaa sinä minua!
Aivan samalla hetkellä – aivan kuin olisi humahtanut ympärilläni - sydämeeni tulvahti jotakin hyvin lämmintä ja rauhoittavaa, Jeesus astui elämääni! Siinä hetkessä kaikki muuttui, myös minä itse! Näin kaiken uusin silmin.
Mutta niin näkivät useat muutkin minussa tapahtuneen muutoksen.
Niin huomasi vaimonikin, kun tulin viikonloppuna kotiin. Hän kysyi: “Mitä sinulle on tapahtunut?” Sanoin; “Jeesus on tullut elämäni Herraksi!”
En sen enempää tästä asiasta puhunut vaimolleni, vaan jatkoin elämääni rukoillen ja lukien raamattua. Se alkoi vaivata vaimoani, mutta lopulta hän kysyi; “Onko se minuakin varten?” Sanoin, että on! Se on kaikkia ihmisiä varten! - Eikä mennyt pitkää aikaa, kun vaimoni sanoi: “Minä haluan myös sen, mitä sinä omistat!” Siinä hetkessä laskin käteni vaimoni päälle ja julistin Jeesuksen nimessä ja Pyhässä veressä kaikki synnit anteeksi annetuksi!
Ihmeellinen Jumalan Armo oli tapahtunut perheessämme!
Nyt koko perheeni on uskovia - vanhinta tytärtäni myöten. Hän johtaa miehensä kanssa Vaasan Pelastusarmeijan osastoa, jossa mekin vaimoni kanssa saamme olla mukana!
Olen niin kiitollinen Jumalalle, Hänen valtavasta armostaan koko perhettämme kohtaan! Hän on johtanut elämäämme, siunannut ja varjellut meitä koko perheenä! Vaikka kuntoni on heikko, kuitenkin koen Jumalan suurta armoa elämässäni, kun saamme omalta pieneltä osaltamme olla tehtävissä mukana!
Näin kiittäen palvelemme elävää Jumalaa, Hän on armollinen meitä jokaista kohtaan!
Jumalan siunausta, rakkaat ystävät!
sotilas Aimo Seppänen
https://www.pelastusarmeija.fi/loyda-me ... an-aarella
Omakohtainen todistus
En tiedä miten aloittaisin tämän kirjoituksen, jotenkin tuntuu niin tyhjältä sisälläni. Mutta ehkä on parasta kirjoittaa vain omasta elämästäni, jota olen saanut elää jo yli 72 vuotta.
Lapsuuteni koti oli uskova koti, joten sain jo pienenä poikana oppia sen, että Jumala on. Ja että Jumala rakastaa meitä! Isäni kanssa luettiin raamattua usein. Siis uskon pohja luotiin sisimpääni jo lapsena. Siitä olen kiitollinen vanhemmilleni.
Joh 3:16 tuli tutuksi raamatun kohdaksi:”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Kuitenkin, nuoruuteni päivinä se alkoi unohtua. Maailma veti puoleensa! Elin samoin kuin kaikilla muillakin samanikäisillä kavereilla, Jumala ei ollut enää se kaikista tärkein asia. Siitä huolimatta - kun tuli niitä "harmaita päiviä"- muistui mieleeni rukoukset joita kotonani rukoiltiin. Niinpä hyvin nopeasti käteni menivät ristiin ja rukoilin.
Muistan, miten se helpotti oloani!
Talvi-iltoina kun tulin kotiin, joskus aika myöhäänkin, ajattelin mielessäni, “jokohan isä ja äiti nukkuu?” Mutta kun näin kodissani valot, tulvahti ilo sydämessäni - "minua odotetaan". Siinä hetkessä muistui mieleeni raamatun kertomus tuhlaajapojasta - samaistin itseni häneen. Kodin ilmapiiri oli hyvä, isä ja äiti hyvin rakkaita! Ja se tuntui hyvin turvalliselta.
Olen ajatellut tämän ajan lapsia, onko heillä turvallinen koti - täynnä isän ja äidin huolenpitoa ja rakkautta? Mutta miten usein saa kuulla, kuinka tämän ajan lapset saavat elää vailla kodin turvaa, ehkä vailla isän ja äidin rakkautta ja huolenpitoa? Ehkä on alkoholismia, riitaisaa ilmapiiriä yms. mitä kodeissa voi olla? Olen rukoillut (ehkä kuitenkin liian vähän?) tämän ajan perheiden puolesta, että Jumalan Armo ilmestyisi heidän elämäänsä!
Äidin ja isän kuolema perättäisinä vuosina oli minulle raskasta aikaa. Äitini viimeiset tunnit sairaalassa olivat ehkä hänelle raskaita. Minä olin jäänyt työpaikalle asuntoautoon viikonlopuksi, illalla menin tanssipaikalle. Siellä kahviossa istuessani eräs minulle tuntematon mies tuli luokseni ja sanoi; "mitä sinä täällä teet?”. Se sattui sydämeeni.
Niinpä lähdin sieltä pois. Olen ajatellut, että Jumala puhui minulle tämän miehen kautta!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, ajoin autolla kotiini. Siellä isä odotti minua, että pääsisimme katsomaan äitiä sairaalaan. Isäni kutsuttiin lääkärin huoneeseen. Sieltä tultuaan hän sanoi - "äiti on kuollut". Tästä olin hyvin järkyttynyt.
***
Vuosia oli kulunut, olin jo aikuinen ja itse perheen isä. Meillä oli esikoinen, pieni poika, joka oli silloin ehkä 5kk vanha (nyt hän on jo yli 44v.). Silloin Jumala puhui minulle.
Olin juuri tullut työstä kotiin ja aterian jälkeen, etsin tupakkaa suuhuni, siinä hetkessä sisälläni sanottiin sanat, aivan selvällä suomen kielellä; “Jos et nyt lopeta tupakanpolttoa, et näe lastasi aikuisena.” Tuo ääni oli niin vakuuttava, että heitin tupakat heti pois, enkä ole sen jälkeen aloittanut uudelleen!
Kuitenkin tuokin Jumalan puhuttelu alkoi unohtua. Muut asiat olivat mielessä. Toki, tupakat pysyivät pois elämästäni. Aikaa kului ja perhe lisääntyi, mutta Jumala ei unohtanut! Hän muistutti aika ajoin. Kunnes sitten tuli tämä sairaus, "servikaalinen dystonia", joka tavallaan pysäytti minut, ja ehkä myös koko perheeni? Jouduin käymään lääkäreissä - erilaisissa kokeissa ja kuntoutuksissa vuosittain.
Jälleen kerran olin lähdössä kuntoutukseen, hyvin apealla mielellä. Vaimoni kanssa meillä oli ollut erimielisyyksiä. Hän sanoikin lähtiessäni; "kun tulet sieltä, erotaan!" Hän ei jaksanut minun kanssani.
Näissä mietteissä ajoin autoni kuntokeskuksen parkkipaikalle ja menin sisään ilmoittautumaan. Sain huoneen 112. Menin huoneeseen ja mietin, miten tästä eteenpäin? En oikeastaan nähnyt mitään hyvää edessäni! Vasta jälkeenpäin ymmärsin tuon huoneen numeron: 112, siis hätänumero. Jumalalla on huumorintajua, mutta Hän tunsi myös sydämeni hädän!
Ilta kului, menin kuitenkin vielä aulaan, kuluttamaan aikaa. Silloin luokseni saapui mies, joka ensi sanoikseen kysyi, uskonko Jeesukseen? Sanoin, että enpä taida! Hän ei kuitenkaan alkanut evankelioimaan minua, vaan antoi kirjan ja sanoi “lue tämä kirja.” Se kirja oli "Yksi Ainoa Elämä". Luin tuon kirjan melkein yhteen menoon. Minulle alkoi valjeta oman elämän tuska ja puutteellisuus. Muistin miten lapsuudessani isäni kanssa olin lukenut raamattua ja myöskin uskonut Jumalaan! Sen yön aikana, aivan hiljaa sanoin Jumalalle: Ota minun elämäni, minä en osaa elää! Ohjaa sinä minua!
Aivan samalla hetkellä – aivan kuin olisi humahtanut ympärilläni - sydämeeni tulvahti jotakin hyvin lämmintä ja rauhoittavaa, Jeesus astui elämääni! Siinä hetkessä kaikki muuttui, myös minä itse! Näin kaiken uusin silmin.
Mutta niin näkivät useat muutkin minussa tapahtuneen muutoksen.
Niin huomasi vaimonikin, kun tulin viikonloppuna kotiin. Hän kysyi: “Mitä sinulle on tapahtunut?” Sanoin; “Jeesus on tullut elämäni Herraksi!”
En sen enempää tästä asiasta puhunut vaimolleni, vaan jatkoin elämääni rukoillen ja lukien raamattua. Se alkoi vaivata vaimoani, mutta lopulta hän kysyi; “Onko se minuakin varten?” Sanoin, että on! Se on kaikkia ihmisiä varten! - Eikä mennyt pitkää aikaa, kun vaimoni sanoi: “Minä haluan myös sen, mitä sinä omistat!” Siinä hetkessä laskin käteni vaimoni päälle ja julistin Jeesuksen nimessä ja Pyhässä veressä kaikki synnit anteeksi annetuksi!
Ihmeellinen Jumalan Armo oli tapahtunut perheessämme!
Nyt koko perheeni on uskovia - vanhinta tytärtäni myöten. Hän johtaa miehensä kanssa Vaasan Pelastusarmeijan osastoa, jossa mekin vaimoni kanssa saamme olla mukana!
Olen niin kiitollinen Jumalalle, Hänen valtavasta armostaan koko perhettämme kohtaan! Hän on johtanut elämäämme, siunannut ja varjellut meitä koko perheenä! Vaikka kuntoni on heikko, kuitenkin koen Jumalan suurta armoa elämässäni, kun saamme omalta pieneltä osaltamme olla tehtävissä mukana!
Näin kiittäen palvelemme elävää Jumalaa, Hän on armollinen meitä jokaista kohtaan!
Jumalan siunausta, rakkaat ystävät!
sotilas Aimo Seppänen
https://www.pelastusarmeija.fi/loyda-me ... an-aarella